Artikkelit

Transhumanismi on tervettä järkeä (Reason)

2007-04-21T14:21:37Z

Sinä päivänä, kun huomaat haluavasi elää pidemmän, terveemmän elämän, niin että ylimääräinen vuosi tai vuosikymmen (tai miksei enemmän?) olisi mahtava juttu, ajattele transhumanisteja, koska sinusta tuli juuri sellainen. Näit rajoituksen ihmisen olotilassa, ajattelit millaista elämä olisi ilman tuota rajoitusta ja pidit ajatuksesta.

Tervetuloa joukkoon!

Transhumanismi on vain koreileva nimi terveelle järjelle. Muutos parempaan on hyvä asia, eikö niin? Tervettä järkeä. Sitä me ihmiset teemme satunnaisina, hienompina hetkinämme - työskentelemme muuttaaksemme asioita paremmiksi. On tervettä järkeä korjata sato talteen rattailla mieluummin kuin jaloilla ja on tervettä järkeä korjata Alzheimerin aiheuttama biomolekulaarinen vahinko ennen kuin mieli alkaa mädäntyä. On järkevää rakentaa täydellinen immuunijärjestelmä nanolääketieteellisistä roboteista ja on järkevää kehittää regeneratiivinen lääketiede loogiseen päätepisteeseensä.

Se vaatii työtä, mutta mitä on työ verrattuna kärsimyksen täyttämään maailmaan? Näiden päämäärien valitsematta jättämisessä on suunnilleen yhtä paljon järkeä kuin seistä sateessa itseään kiusatakseen.

Uusi teknologia ei voi vapauttaa orjia, poistaa korruptiosta johtuvaa köyhyyttä, saada omasta tahdostaan sokeita näkemään tai onnettomia tekemään itsestään onnellisia vapaasta tahdostaan... mutta se voi poistaa evoluution meille asettamat rajoitukset, ja jonain päivänä se voi antaa meille kaikille paljon, paljon enemmän tervettä elinaikaa
muiden inhimillisten ongelmien kanssa kamppailuun. Köyhyyttä on hankala poistaa maailmasta, jos olet sairas, heikko ja kuollaksesi ikääntynyt. Elämämme rajoitukset, joita emme voi neuvotella pois puhumalla ja matkustamalla, ovat kaikkein rajoittavimpia, vai mitä?

Transhumanismi, tervejärkisyys hienolla nimellä, on yksinkertaista humanismia, joka sekään ei ole muuta kuin yksi nimitys terveelle järjelle. On pelkästään humaania tehdä työtä antaakseen ihmisille mahdollisuuden elää ilman kärsimystä ja kuolemaa, sillä ilman elämää ei ole mitään.

Transhumanism is Common Sense, julkaistu alunperin Fight Aging! -blogissa 16.03.2007. Kirjoittaja on Reason.

Taru Lohikäärmetyrannista (Nick Bostrom)

2006-08-27T01:16:05Z

Nick Bostrom
Homepage: www.nickbostrom.com

Suom. Marko Naumanen

Kauan, kauan sitten planeettaa tyrannisoi valtava lohikäärme. Lohikäärme oli suurempi kuin suurin katedraali ja sen nahka oli paksujen, mustien suomujen peitossa. Sen suuret, punaiset silmät kiiluivat uhkaavina ja sen kauheasta kidasta virtasi lakkaamatta pahalta haisevaa, kellanvihreää limaa. Sen ihmiskunnalle esittämä vaatimus oli vertahyytävä: tyydyttääkseen loputonta nälkäänsä se vaati, että joka ilta ennen auringonlaskua kymmenen tuhatta miestä ja naista täytyi toimittaa sen kodikseen valitseman vuoren juurelle. Joskus lohikäärme ahmi nämä onnettomat ihmiset heti; joskus se vangitsi heidät vuoreensa, missä he kuihtuivat kuihtumistaan kuukausien tai jopa vuosien ajan, kunnes tulivat lopulta syödyiksi.

Lohikäärmeen aiheuttaman kurjuuden määrä oli mittaamaton. Jokaista kymmentätuhatta syötyä ihmistä kohden oli äitejä, isiä, vaimoja, aviomiehiä, lapsia ja ystäviä, jotka jäivät suremaan pois menneitä rakkaitaan.

Jotkut ihmiset yrittivät taistella lohikäärmettä vastaan, mutta oli vaikea sanoa, oliko se rohkeutta vai typeryyttä. Papit ja velhot kirosivat ja manasivat sitä turhaan. Soturit hyökkäsivät rohkeutta uhkuen sitä vastaan varustautuneina voimakkaimmilla aseilla joita sepät osasivat takoa, mutta kaatuivat avuttomina sen tuliseen henkäykseen ennen kuin ehtivät edes tarpeeksi lähelle iskeäkseen. Kemistit keittivät myrkyllisiä juomia ja narrasivat lohikäärmeen nielemään niitä, mutta lohikäärmeen nälkä näytti vain yltyvän myrkyistä. Lohikäärmeen kynnet, leuat ja tulisuihkut olivat niin tehokkaita, sen musta nahka niin lävistämätön, sen koko olemus niin vankka, että se näytti olevan täysin voittamaton.

Nähdessään, että lohikäärmeen voittaminen oli mahdotonta, ihmisillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin totella sen käskyjä ja maksaa sen kammottava vero. Uhrattaviksi valittiin valtakunnan vanhimmat ihmiset. Vaikka vanhukset olivat yhtä elinvoimaisia ja terveitä kuin nuoret, ja usein myös viisaampia, ajateltiin heidän jo nauttineen elämästä edes muutamia vuosikymmeniä. Rikkaat saattoivat vältellä lähtöään jonkin aikaa lahjomalla painostusryhmiä, jotka tulivat noutamaan heitä, mutta valtakunnan perustuslain mukaan jokaisen, jopa kuninkaan, oli lähdettävä vuorollaan.

Hengenmiehet yrittivät lohduttaa lohikäärmeen kitaa pelkääviä ihmisiä (siis melkein kaikkia, vaikka monet eivät sitä julkisesti myöntäneetkään) lupauksilla kuolemanjälkeisestä elämästä, joka olisi vapaa lohikäärmeen vallasta. Toiset puhujat väittivät, että lohikäärmeellä on paikkansa luonnon järjestyksessä ja moraalinen oikeus tulla syötetyksi. He jopa sanoivat, että osa ihmisenä olemisen tarkoitusta on joutua lohikäärmeen vatsaan. Toiset taas sanoivat, että lohikäärme on hyväksi ihmiskunnalle, koska se pitää ihmisten lukumäärän aisoissa. Ei ole tiedossa, kuinka paljon nämä väitteet lopulta lohduttivat murheellisia. Useimmat ihmiset yrittivät vain olla ajattelematta sitä synkkää loppua, joka heitä odotti.

Epätoivoinen tilanne jatkui useiden vuosisatojen ajan. Kukaan ei enää pitänyt lukua kuolleiden määrästä, eikä myöskään omaisten vuodattamien kyynelten määrästä. Lohikäärmeeseen oli sopeuduttu ja siitä oli tullut yksi elämän tosiasioista. Vastarinnan hyödyttömyys oli käynyt itsestäänselväksi ja lohikäärmeen tuhoamisyritykset olivat vaihtuneet sen lepyttelyksi. Vaikka lohikäärme edelleen silloin tällöin hyökkäsi kaupunkeihin, oli huomattu, että ajoittainen ihmisten lähettäminen vuorelle sai sen pysymään paikoillaan.

Kun kävi selväksi, että jokaisen kohtalona oli joutua lohikäärmeen ateriaksi, ihmiset alkoivat hankkia lapsia aikaisemmin ja useammin. Ei ollut lainkaan epätavallista tytölle tulla raskaaksi ennen kuudettatoista syntymäpäiväänsä. Pariskunnat tekivät usein tusinan verran lapsia. Näin ihmisten määrää estettiin kutistumasta ja lohikäärme pysyi jatkuvasti kylläisenä.

Vuosisatojen aikana hyvin syötetty lohikäärme kuitenkin kasvoi kasvamistaan. Siitä oli tullut lähes yhtä suuri kuin vuoresta, jolla se eleli. Ja sen ruokahalu oli myös kasvanut samalla mitalla. Kymmenentuhatta ihmistä ei enää riittänyt täyttämään sen valtavaa mahaa. Nyt se vaati jo kahdeksaakymmentä tuhatta ihmistä toimitettavaksi vuorelle, joka ilta ennen auringonlaskua.

Kuninkaan mieltä ei huolettanut niinkään kuolleiden määrä. Hän oli huolissaan järjestelyistä, joita tarvittiin keräämään ja kuljettamaan tarvittava määrä ihmisiä vuorelle joka ilta. Se ei ollut mikään helppo tehtävä.

Nopeuttaakseen kuljetuksia kuningas rakennutti rautatien: kiiltävän teräspolun, joka johti lohikäärmeen pesälle. Kahdenkymmenen minuutin välein juna pysähtyi vuoren juurella olevaan terminaaliin täynnä ihmisiä ja palasi takaisin kaupunkiin tyhjänä. Kuunkirkkaina öinä junien matkustajat olisivat voineet nähdä (jos junassa olisi ollut ikkunoita, joista työntää päänsä ulos) edessään kaksi suunnatonta silhuettia, vuoren ja lohikäärmeen, ja parin punaisena kiiluvia silmiä, kuin kaksi jättimäistä majakkaa, johtamassa heitä hävitykseen.

Kuningas palkkasi suuria määriä palvelijoita hoitamaan käytännön asioita. Oli rekisteröijiä, jotka pitivät kirjaa siitä, kenen vuoro oli lähteä. Oli ihmistenkerääjiä, jotka kulkivat erikoiskärryillä noutamassa ihmisiä; kärryt kulkivat usein painajaismaisella vauhdilla kuljettaen lastiaan juna-asemalle tai joskus suoraan vuorelle. Oli sihteereitä, jotka hoitivat eläkkeiden maksua perheille, jotka eivät pystyneet enää ylläpitämään itseään. Oli lohduttajia, jotka matkasivat tuomittujen kanssa vuorelle, yrittäen helpottaa heidän tuskaansa väkijuomilla ja lääkkeillä.

Oli myös lohikäärmetutkijoita, dragonologeja, jotka kehittivät keinoja muuttaa kuljetusjärjestelyjä tehokkaammiksi. Jotkut dragonologit tutkivat myös lohikäärmeen fysiologiaa ja käytöstä, keräten näytteitä: lohikäärmeen pudottamia suomuja, sen suusta valunutta limaa, pudonneita hampaita sekä sen jätöksiä, jotka olivat täynnä ihmisluiden sirpaleita. Kaikki näytteet luetteloitiin ja arkistoitiin perusteellisesti. Mitä enemmän lohikäärmettä tutkittiin, sitä varmemmaksi kävi yleinen käsitys sen voittamattomuudesta. Sen mustat suomut olivat vahvempia kuin mikään ihmisen tuntema aine, eikä näyttänyt olevan mitään keinoa naarmuttaa sen panssaria.

Rahoittaakseen keräys- ja kuljetustoimintaa kuningas määräsi kansalle raskaan verotaakan. Lohikäärmeeseen liittyvät kulut, jotka nielivät jo seitsemäsosan valtakunnan taloudesta, kasvoivat nopeammin kuin lohikäärme itse.

Mutta ihmiskunta on erikoinen laji. Silloin tällöin joku keksii hyvän idean. Muut kopioivat ideaa, tehden siihen omia parannuksiaan. Ajan kuluessa kehitetään monia ihmeellisiä työkaluja ja menetelmiä. Jotkut näistä laitteista – laskimet, lämpömittarit, mikroskoopit, ja lasipullot, joita kemistit käyttävät nesteiden keittämiseen ja suodattamiseen – tekevät uusien ideoiden luomisen ja kokeilemisen helpommaksi, sekä nopeuttavat ideanluontiprosessia.

Pikkuhiljaa keksimisen suuri pyörä, joka oli pyörinyt lähes huomaamattoman hitaasti vanhoina aikoina, alkoi kerätä vauhtia.

Tietäjät ennustivat, että tulisi aika jolloin ihminen voisi lentää teknologian avulla, ja tehdä monia muita hämmästyviä asioita. Yksi tietäjistä, jota pidettiin suuressa arvossa kaltaistensa joukossa, mutta jonka oudot tavat tekivät hänestä yhteisön ulkopuolisen erakon, meni jopa niin pitkälle, että ennusti teknologian kehittyvän lopulta siihen pisteeseen, että sen avulla voitaisiin eliminoida lohikäärmetyranni.

Kuninkaan oppineet vähättelivät näitä ideoita. Heidän mielestään ihmiset olivat liian raskaita lentämään, ja kaiken lisäksi ihmisiltä puuttuivat höyhenet. Mitä tuli ideaan lohikäärmeen tappamisesta, historiankirjat olivat täynnä selostuksia epäonnistuneista yrityksistä. ”Tiedämme kaikki, että tällä miehellä oli joitakin vastuuttomia ideoita,” kirjoitti eräs kirjanoppinut muistokirjoitukseensa erakkotietäjästä, joka oli myös aikanaan viety lohikäärmeen syötäväksi, ”mutta hänen kirjoituksensa olivat viihdyttäviä, ja ehkä meidän pitäisi olla kiitollisia lohikäärmeelle siitä, että se on mahdollistanut tämän mielenkiintoisen lohikäärmeentappokirjallisuuden lajityypin, joka paljastaa niin paljon kulttuurillisesta angstistamme!”

Samaan aikaan keksimisen pyörä jatkoi pyörimistään. Muutamia vuosikymmeniä myöhemmin ihmiset lensivät, ja saavuttivat monia muita hämmästyttäviä asioita.

Kourallinen dragonologeja alkoi puhumaan uudesta hyökkäyksestä lohikäärmetyrannia vastaan. Lohikäärmeen surmaaminen ei tulisi olemaan helppoa, mutta jos jokin lohikäärmeen panssaria vahvempi materiaali keksittäisiin, ja jos tästä materiaalista voitaisiin valmistaa jonkinlainen ammus, se saattaisi toimia. Aluksi näiden dragonologien ehdotus hylättiin sillä perusteella, ettei ollut olemassa mitään lohikäärmeen panssaria vahvempaa materiaalia. Mutta monien vuosien työn jälkeen eräs dragonologeista onnistui osoittamaan, että lohikäärmeen suomut voitaisiin lävistää tietyllä komposiittimateriaalilla. Monet skeptiset dragonologit liittyivät puoltajien joukkoon. Insinöörit laskivat, että materiaalista olisi mahdollista valmistaa suuri ammus ja laukaista se niin suurella voimalla voimalla, että se lävistäisi lohikäärmeen panssarin. Tarvittavan komposiittimäärän valmistaminen tulisi kuitenkin olemaan kallista.

Joukko arvostettuja dragonologeja ja insinöörejä lähetti kuninkaalle rahoituspyynnön lohikäärmeentappajan valmistamiseksi. Pyynnön lähettämisen aikaan kuningas oli kuitenkin uppoutunut sotaan tiikeriä vastaan. Tiikeri oli tappanut maanviljelijän ja kadonnut viidakkoon. Maaseudulla pelättiin tiikerin paluuta ja uutta iskua. Kuningas käski sotilaidensa piirittää viidakon ja raivata tiensä sen lävitse. Kampanjansa päätteeksi kuningas ilmoitti, että kaikki 163 tiikeriä viidakosta oli tapettu, joukossa oletettavasti myös maanviljelijän murhannut tiikeri. Sodan melskeessä dragonologien ja insinöörien rahoituspyyntö oli hävinnyt ja unohtunut jonnekin.

Lähetettiin toinen pyyntö. Tällä kertaa he saivat kuninkaan sihteeriltä vastauksen, jossa majesteetin kerrottiin ottavan asian harkintaansa, kunhan hän olisi ensin tarkastanut vuosittaisen lohikäärmeenhallinnointibudjetin. Tämän vuoden budjetti oli suurin tähän mennessä ja siihen kuului uuden rautatien rakentaminen vuorelle. Toinen rata katsottiin tarpeelliseksi, koska yksi rata ei riittänyt kasvavalle liikenteelle. Lohikäärmeen vaatimien uhrien määrä oli noussut jo sataantuhanteen, toimitettuna joka ilta vuoren juurelle ennen auringonlaskua. Kun budjetti oli lopulta hyväksytty, valtakunnan kaukaisesta kolkasta tuli raportti kylästä, jota kalkkarokäärmeet vaivasivat. Kuninkaan täytyi järjestää armeijansa liikekannalle ja ratsastaa kohtaamaan tämä uusi uhka. Dragonologien pyyntö arkistoitiin pölyiseen kabinettiin linnan kellariin.

Dragonologit kokoontuivat päättämään mitä he voisivat tehdä. Väittely oli kiivasta ja jatkui myöhään yöhön. Oli jo melkein aamu, kun he päättivät viedä asiansa kansalle. Seuraavien viikkojen ajan he matkasivat ympäri maata puhumassa ja luennoimassa ihmisille. He selittivät ehdotustaan kaikille, jotka vaivautuivat kuuntelemaan. Aluksi ihmiset olivat epäileväisiä; heille oli opetettu koulussa, että lohikäärme oli voittamaton ja sen vaatimat uhraukset tuli hyväksyä elämän tosiasioiksi. Mutta kun he kuulivat uudesta komposiittimateriaalista ja ammussuunnitelmista, kiinnostus heräsi. Ihmiset kerääntyivät dragonologien luennoille sankoin joukoin. Aktivistit alkoivat järjestää julkisia tempauksia ehdotuksen tukemiseksi.

Kun kuningas luki näistä kokoontumisista sanomalehdestä, hän kutsui neuvonantajiaan ja kysyi mitä he ajattelivat asiasta. Neuvonantajat kertoivat kuninkaalle rahoituspyynnöistä, mutta sanoivat dragonologien olevan riitapukareita, jotka aiheuttivat julkista häiriötä. Järjestyksen kannalta olisi parempi, he sanoivat, jos ihmiset hyväksyisivät lohikäärmetyrannin vaatimuksen väistämättömyyden. Lohikäärmeenhallinnointi oli suuri työnantaja, ja paljon työpaikkoja menetettäisiin, jos lohikäärme surmattaisiin. Ei ollut siis tiedossa mitään sosiaalista hyvää lohikäärmeen surmaamisesta. Ja joka tapauksessa, kuninkaan rahakirstut olivat lähes tyhjillään kahden sodan ja uutta rautatietä varten varattujen rahojen vuoksi. Kuningas, joka nautti suurta suosiota kansan keskuudessa tuhottuaan kalkkarokäärmeet, kuunteli neuvonantajiaan, mutta oli silti huolissaan suosionmenetyksestä, mikäli hän jättäisi dragonologien pyynnön vaille huomiota. Niinpä hän päätti järjestää avoimen kuulustelun. Johtavat dragonologit, valtakunnan ministerit ja kaikki kiinnostuneet suuren yleisön edustajat kutsuttiin.

Kuulustelu järjestettiin vuoden pimeimpänä päivänä, juuri ennen joululomia, kuninkaanlinnan suurimmassa salissa. Sali oli viimeistä penkkiä myöten täynnä ja loput ihmiset tungeksivat käytävillä. Tunnelma oli sähköistynyt tavalla, jota nähtiin yleensä vain sota-aikojen istunnoissa.

Kuninkaan toivotettua kaikki osapuolet tervetulleiksi hän luovutti puheenvuoron johtavalle tieteilijälle, vakavailmeiselle naiselle, dragonologien pyynnön takana. Hän selitti selkeällä äänellä, kuinka ehdotettu laite toimisi ja kuinka tarvittava määrä komposiittimateriaalia voitaisiin valmistaa. Pyynnössä mainitulla rahamäärällä laitteen valmistamiseen kuluisi viidestätoista kahteenkymmeneen vuotta. Suuremmalla rahoituksella laite voitaisiin valmistaa jopa kahdessatoista vuodessa. Ei ollut kuitenkaan absoluuttisen varmaa, että laite tulisi toimimaan. Yleisö seurasi naisen esitystä tiiviisti.

Seuraavaksi puhui kuninkaan moraalinen pääneuvonantaja; mies, jonka jyrisevä ääni täytti koko salin:

”Myöntäkäämme, että tämä nainen on oikeassa tieteestä ja että projekti on tekniikan kannalta mahdollinen, vaikkakin arvelen, ettei sitä ole oikeasti todistettu. Hän haluaa päästä eroon lohikäärmeestä. Oletettavasti hän ajattelee, että hänellä on oikeus olla tulematta syödyksi lohikäärmeen toimesta. Kuinka jääräpäistä ja julkeaa! Ihmiselämän lopullisuus on siunaukseksi yksilölle, tietää hän sitä itse tahi ei. Lohikäärmeestä eroon pääseminen, joka saattaa näyttää niin mukavalta ja kätevältä, murentaa ihmisen arvokkuutta. Syventyminen lohikäärmeen tappamiseen estää meitä ymmärtämästä täydellisemmin niitä luonnollisia pyrkimyksiä, joita kohti elämämme osoittaa; elämään hyvin pelkän elossa pysymisen sijaan. On häpeällistä – kyllä! - häpeällistä ihmiselle haluta jatkaa keskinkertaista elämäänsä niin pitkään kuin mahdollista ja olla miettimättä korkeampia kysymyksiä, kuten mihin lyhyen elämänsä käyttää. Minä sanon teille, että lohikäärmeen luonto on syödä ihmisiä, ja meidän lajimme tehtävä on todellisesti ja ylevästi täytetty vain kun tulemme syödyksi sen toimesta...”

Yleisö kuunteli kunnioittavasti tätä korulauseiden saarnaa. Lauseet olivat niin taitavia, että oli vaikea vastustaa tunnetta, että niiden takana piili jotain tavoittamatonta viisautta. Varmasti sanoilla, jotka tulivat noin korkean kuninkaan virkamiehen suusta, täytyi olla suunnatonta painoarvoa.

Seuraavana puhujana jonossa oli tietäjä, joka oli laajalti tunnettu ystävällisyydestään, hyväntahtoisuudestaan ja omistautumisestaan. Kun hän astui puhujankorokkeelle, huusi pieni poika yleisön joukosta: ”Lohikäärme on paha!”

Pojan vanhemmat muuttuivat tulipunaisiksi ja alkoivat hyssytellä ja moittia lasta. Mutta tietäjä sanoi: ”Antaa pojan puhua. Hän on luultavasti paljon viisampi kuin minunlaiseni vanha hölmö.”

Aluksi poika oli liian peloissaan ja hämmentynyt liikkuakseen, mutta kun hän näki tietäjän aidosti ystävällisen hymyn ja ojennetun käden, hän tarttui siihen ja seurasi tietäjää korokkeelle. ”Tässä meillä on rohkea pieni mies,” tietäjä sanoi. ”Pelkäätkö lohikäärmettä?”

”Haluan mummin takaisin,” poika sanoi.

”Veikö lohikäärme mummisi pois?”

”Kyllä,” poika sanoi kyynelehtien. ”Mummi lupasi opettaa minut leipomaan piparkakkuja jouluksi. Hän sanoi, että rakentaisimme piparkakkutalon ja pieniä piparkakkumiehiä, jotka asuisivat siinä. Sitten ne ihmiset valkoisissa vaatteissa tulivat ja veivät mummin pois lohikäärmeen luo... lohikäärme on paha ja syö ihmisiä... haluan mummini takaisin!”

Tässä vaiheessa poika itki jo niin vuolaasti, että tietäjän täytyi palauttaa hänet takaisin vanhemmilleen.

Sinä iltana oli muitakin puhujia, mutta pienen lapsen yksinkertainen todistus oli puhkaissut sen retorisen pallon, jota kuninkaan neuvonantajat olivat yrittäneet puhaltaa. Ihmiset olivat siirtyneet lohikäärmeenvastustajien puolelle, ja illan lopussa jopa kuningas tunnusti heidän asiansa järkevyyden ja humaanisuuden. Loppupuheenvuorossaan hän sanoi yksinkertaisesti: ”Tehdään se!”

Kun uutiset levisivät, ihmiset juhlivat kaduilla. Lohikäärmeenvastustajien puolesta kampanjoineet nostivat maljan ihmiskunnan tulevaisuudelle.

Seuraavana aamuna miljardi ihmistä heräsi ja ymmärsi, että heidän vuoronsa mennä lohikäärmeen kitaan tulisi ennen kuin ammus valmistuisi. Käännepiste oli saavutettu. Aikaisemmin lohikäärmeenvastustajien tukijoukot olivat koostuneet pienestä visionäärien joukosta, mutta nyt hanke oli ykkössijalla kaikkien ihmisten mielissä. Abstrakti ”yleisen mielipiteen” käsite sai lähes konkreettisen muodon. Ammusprojektiin kerättiin rahaa valtavilla kokoontumisilla ja kuningasta kannustettiin nostamaan valtiontukea. Kuningas vastasi näihin huutoihin. Uudenvuodenpuheessaan hän ilmoitti, että hän hyväksyisi ylimääräisen määrärahan siirtääkseen projektin korkealle rahoitustasolle. Lisäksi hän ilmoitti myyvänsä kesälinnansa ja joitakin maa-alueitaan tehdäkseen henkilökohtaisen lahjoituksen. ”Uskon, että valtakuntamme täytyy sitoutua päämäärän saavuttamiseen ennen tämän vuosikymmenen loppua, ja vapauttaa maailma lohikäärmetyrannin muinaisesta piinasta.”

Niin alkoi teknologinen kilpailu aikaa vastaan. Lohikäärmeen surmaamiseksi tarkoitetun ammuksen konsepti oli yksinkertainen, mutta sen rakentaminen todellisuudessa vaati ratkaisuja tuhansiin pienempiin teknisiin ongelmiin, joista jokainen vaati tusinoittain aikaa vieviä askeleita ja harha-askeleita. Testiammuksia laukaistiin, mutta ne putosivat harmittomina maahan tai lensivät väärään suuntaan. Yhdessä traagisessa onnettomuudessa harhaileva ammus putosi sairaalaan ja tappoi satoja potilaita ja hoitajia. Päämäärään pyrittiin kuitenkin sellaisella vakavuudella, että testit jatkuivat samalla, kun ruumiita vielä kaivettiin esiin raunioista.

Lähes rajoittamattomasta rahoituksesta ja kellon ympäri työskentelevistä teknikoista huolimatta kuninkaan asettamaa määräaikaa ei saavutettu. Vuosikymmen päättyi ja lohikäärme oli edelleen hengissä. Mutta yritys oli loppusuoralla; prototyyppi oli laukaistu onnistuneesti. Kalliista komposiitista rakennettavan ytimen tuotanto oli aikataulussa ja se valmistuisi suunnitellusti samaan aikaan täysin testatun ammuksen kanssa. Laukaisupäivä oli asetettu seuraavan vuoden uudenvuodenpäivälle, tasan kaksitoista vuotta projektin aloittamisesta. Parhaiten myyvä lahja sinä vuonna oli joulukalenteri, joka laski päiviä laukaisuun.

Kuningas oli käynyt läpi henkilökohtaisen muodonmuutoksen entiseen turhamaisuuteensa ja ajattelemattomuuteensa verrattuna. Hän vietti laboratorioissa ja tehtailla niin paljon aikaa kuin kykeni, rohkaisten työntekijöitä ja ylistäen heidän uurastustaan. Joskus hän vietti jopa yön meluisessa tehdashallissa, makuupussissa nukkuen. Hän yritti myös opiskella ja ymmärtää projektin teknisiä yksityiskohtia, mutta pysyi silti lähinnä moraalisen tuen antajana, eikä sotkeentunut itse suunnitteluun ja rakennukseen.

Seitsemän päivää ennen uutta vuotta saapui linnaan nainen, joka oli puhunut projektin puolesta kaksitoista vuotta aiemmin ja toimi nyt sen pääjohtajana. Hän pyysi audienssia kuninkaan kanssa. Kun kuningas sai hänen viestinsä, hän pyysi anteeksi ulkomaiden edustajilta, joita joutui viihdyttämään vuosittaisella joulupäivällisellä, ja kiirehti yksityishuoneeseen tapaamaan tiedenaista. Kuten aina, nainen näytti kalpealta ja väsyneeltä pitkien työpäivien vuoksi. Tänä iltapäivänä kuningas saattoi kuitenkin nähdä pienen pilkahduksen helpotusta ja tyytyväisyyttä hänen silmissään.

Hän kertoi, että ammus oli valmiina laukaistavaksi. Ydin oli ladattu ja kaikki oli varmistettu kolmeen kertaan. Tarvittiin vain laukaisukäsky kuninkaalta. Kuningas vajosi nojatuoliin ja sulki silmänsä. Hän ajatteli ankarasti. Laukaisemalla ammuksen tänä iltana, viikkoa aikaisemmin, seitsemänsataa tuhatta ihmistä pelastuisi. Mutta jos jotain menisi pieleen, jos se lentäisi ohi ja osuisikin vuoreen, se olisi katastrofi. Uusi ydin täytyisi rakentaa alusta asti ja siihen kuluisi aikaa neljä vuotta. Hän istui hiljaa lähes tunnin. Juuri kun tiedenainen oli varma, että kuningas oli vajonnut uneen, monarkki avasi silmänsä ja sanoi vakaalla äänellä: ”Ei. Tahdon sinun menevän takaisin laboratorioon. Haluan, että tarkistat ja tuplatarkistat kaiken uudelleen.” Tiedenainen huokaisi, mutta nyökkäsi ja lähti.

Vuoden viimeinen päivä oli kylmä ja pilvinen, mutta tuulta ei ollut, mikä tarkoitti hyviä laukaisuolosuhteita. Aurinko laski. Teknikot hyörivät ympäriinsä tehden viimeisiä säätöjä ja tarkistuksia. Kuningas ja hänen lähimmät neuvonantajansa seurasivat laukaisualustaa kauempana olevalta tasanteelta. Vieläkin kauemmaksi, aidan taakse, oli kerääntynyt suuri joukko yleisöä todistamaan tätä historiallista tapahtumaa. Suuri kello laski aikaa H-hetkeen; viisikymmentä minuuttia jäljellä.

Neuvonantaja taputti kuningasta olkapäälle ja suuntasi hänen huomionsa aitaan. Yleisömeressä kävi kuohunta. Joku katsojista oli hypännyt aidan ylitse ja juoksi nyt kohti kuninkaan tasannetta. Turvallisuudesta huolehtivat vartijat saivat hänet kuitenkin nopeasti kiinni, laittoivat käsirautoihin ja veivät pois. Kuningas käänsi huomionsa takaisin laukaisualustaan ja sen takana kohoavaan mustaan vuoreen. Vuoren edessä näkyi lohikäärmeen valtava, musta profiili. Se aterioi.

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin kuningas yllättyi nähdessään käsirautoihin laitetun miehen ilmaantuvan vähän matkan päähän tasanteesta. Hänen nenästään valui verta ja kaksi vartijaa talutti häntä. Mies näytti olevan kiihtyneessä tilassa. Kun hän näki kuninkaan, hän alkoi huutaa keuhkojensa täydeltä: ”Viimeinen juna! Viimeinen juna! Pysäyttäkää viimeinen juna!”

”Kuka on tämä nuorimies?” kysyi kuningas. ”Hänen kasvonsa näyttävät tutulta, mutta en osaa sijoittaa niitä mihinkään. Mitä hän haluaa? Antakaa hänen tulla ylös.”

Mies oli nuorempi virkailija liikenneministeriössä, ja hänen kiihtymyksensä syy oli se, että hänen isänsä oli viimeisessä vuorelle lähtevässä junassa. Kuningas oli määrännyt junaliikenteen jatkettavaksi, peläten että pienikin muutos aikatauluissa saisi lohikäärmeen hämmentymään ja siirtymään pois aukealta vuoren edestä, missä se nykyään vietti kaiken aikansa. Nuorimies aneli kuningasta peruuttamaan määräyksensä, sillä viimeisen junan oli tarkoitus saapua vuorelle vain viisi minuuttia ennen laukaisua.

”En voi tehdä sitä,” kuningas sanoi, ”En voi ottaa riskiä.”

”Mutta junat kulkevat jatkuvasti viisi minuuttia myöhässä. Lohikäärme ei huomaa! Minä pyydän!”

Nuorimies oli polvillaan kuninkaan edessä, rukoillen häntä pelastamaan isänsä hengen ja kaikkien niiden tuhansien matkustajien hengen, jotka olivat viimeisessä junassa.

Kuningas katsoi miehen kyynelten ja veren tahraamia kasvoja. Mutta hän puri huultaan ja ravisti päätään. Mies jatkoi aneluaan, kun vartijat kantoivat häntä pois tasanteelta: ”Pyydän! Pysäyttäkää viimeinen juna!”

Kuningas seisoi hiljaa ja liikkumattomana, kunnes vaikerointi vaimeni. Hän katsoi laukaisukelloa; viisi minuuttia jäljellä.

Neljä minuuttia. Kolme minuuttia. Kaksi minuuttia.

Viimeinen teknikko jätti laukaisualustan.

30 sekuntia. 20 sekuntia. Kymmenen, yhdeksän, kahdeksan...

Kun tulipallo peitti laukaisualustan ja ammus räjähti matkaan, yleisö kohottautui vaistomaisesti varpailleen. Kaikki silmät kiinnittyivät raketin jälkipolttimien valkoiseen liekkiin. Kuningas ja alamaiset, alhaiset ja ylhäiset, nuoret ja vanhat – sillä hetkellä he kaikki tunsivat olevansa kuin yhtä tietoisuutta, samaa tietoista kokemusta. Tuo valkoinen liekki lentämässä pimeyteen oli koko ihmisyyden olemus, kaikki sen toivot ja pelot, iskemässä suoraan pimeyden sydämeen. Horisontissa näkyvä silhuetti huojui ja kaatui. Tuhannet täydellisen ilon huudot kohosivat yleisöstä, ja hetkeä myöhemmin siihen liittyi hirviön kaatumisesta johtuva kuurouttava jyrinä, aivan kuin maa itse olisi ottanut helpottuneen henkäyksen. Vuosisatojen sorron jälkeen ihmiskunta oli viimein vapaa lohikäärmeen tyranniasta.

Ilonhuudot yhtyivät riemukkaaksi kuoroksi: ”Kauan eläköön kuningas! Kauan eläköön me kaikki!” Kuninkaan neuvonantajat, kuten kaikki tuona yönä, olivat onnellisia kuin lapset; he syleilivät toisiaan ja onnittelivat kuningasta: ”Me teimme sen! Me teimme sen!”

Mutta kuningas sanoi murtuneella äänellä: ”Kyllä, me teimme sen. Tapoimme lohikäärmeen tänä yönä. Mutta miksi, oi miksi aloitimme niin myöhään? Olisimme voineet tehdä tämän viisi, kenties kymmenen vuotta sitten! Miljoonat ihmiset voisivat vielä elää.”

Kuningas astui alas tasanteelta ja käveli käsiraudoissa olevan miehen luo. Hän putosi polvilleen miehen eteen. ”Anna anteeksi! Anna minulle anteeksi!”

Sade lankesi suurina, raskaina pisaroina, muuttaen maan mudaksi, sotkien kuninkaan purppuraviitan ja puhdistaen veren nuoren miehen kasvoista. ”Olen niin pahoillani isästäsi,” kuningas sanoi.

”Ei se ole sinun syytäsi,” mies vastasi. ”Muistatko, kaksitoista vuotta sitten linnassasi, sen pienen pojan, joka halusi sinun tuovan mumminsa takaisin? Se olin minä. En ymmärtänyt silloin, ettet voi toteuttaa toivettani. Tänään halusin sinun pelastavan isäni, mutta oli mahdotonta tehdä sitä vaarantamatta laukaisua. Olet kuitenkin pelastanut minun henkeni, ja äitini ja siskoni hengen. Kuinka voimme ikinä kiittää sinua siitä tarpeeksi?”

”Kuuntele heitä,” sanoi kuningas viitaten ihmisjoukon suuntaan. ”He hurraavat minulle siitä mitä tapahtui tänä iltana. Mutta sinä olet todellinen sankari. Sinä korotit äänesi. Sinä sait meidät nousemaan pahuutta vastaan.” Kuningas kutsui vartijan vapauttamaan miehen käsiraudoista. ”Mene nyt äitisi ja siskosi luo. Sinä ja perheesi olette aina tervetulleita hoviin, ja kaikki toiveenne - jos ne ovat vallassani toteuttaa - toteutetaan.”

Nuorimies lähti, ja kuninkaallinen seurue kerääntyi edelleen mudassa polvillaan olevan monarkin ympärille. Kaatosateen pilaamissa juhlavaatteissa nuo puuteroidut kasvot ilmaisivat valtavaa iloa ja helpotusta. Niin paljon oli muuttunut yhden tunnin aikana: tulevaisuus oli jälleen avoin, alkukantainen pelko oli voitettu, ja monet tähän asti muuttumattomina pidetyt oletukset olivat muuttuneet. Epävarmoina siitä, mitä heiltä vaadittiin tässä uudessa tilanteessa, he seisoivat siinä kuin tunnustellen pitikö maa edelleen jalkojen alla, vaihtaen katseita, odottaen jonkinlaista merkkiä.

Lopulta kuningas nousi, pyyhkien käsiään housuihinsa.

”Majesteetti, mitä me nyt teemme?” kysyi vanhin hovimies.

”Rakkaat ystävät,” kuningas sanoi. ”olemme kulkeneet pitkän matkan... mutta silti matkamme on vasta alussa. Lajimme on nuori tällä planeetalla. Tänään olemme jälleen lapsia. Tulevaisuus leviää avoimena edessämme. Menkäämme tähän tulevaisuuteen ja yrittäkäämme toimia paremmin kuin toimimme menneisyydessä. Meillä on nyt aikaa – aikaa tehdä asiat oikein, aikaa kasvaa aikuiseksi, aikaa oppia virheistämme, aikaa paremman maailman rakentamiselle ja aikaa asettua asumaan tuohon parempaan maailmaan. Soikoot kaikki valtakunnan kellot tänä päivänä keskiyöhön asti, muistoksi kuolleille esi-isillemme, ja juhlikaamme keskiyön jälkeen kunnes aurinko jälleen nousee. Ja tulevina päivinä... uskoakseni meidän täytyy järjestellä asioita hieman uudelleen.”

Tarinan opetus

Ikääntymisestä kertovat tarinat ovat perinteisesti keskittyneet tarpeeseen kohdata kuolema ylväästi ja sopeutua siihen. Elinvoimien vähenemiseen ja kuoleman lähestymiseen suositellut ratkaisut ovat keskittyneet alistumiseen sekä tasapainon saavuttamiseen käytännön asioissa ja henkilökohtaisissa suhteissa. Kun mitään ei ole ollut tehtävissä ikääntymisen estämiseksi, tällainen asenne on tuntunut järkevältä. Sen sijaan, että ihminen kuluttaisi aikaa väistämättömän valitteluun, hän voisi keskittyä saavuttamaan mielenrauhan.

Tänä päivänä tilanne on kuitenkin toinen. Vaikka meiltä edelleen puuttuvat tehokkaat keinot ikääntymisen hidastamiseen [1], voimme tunnistaa tutkimussuuntia, jotka mahdollisesti johtavat tällaisten keinojen keksimiseen tulevaisuudessa. ”Deathistiset” tarinat ja ideologiat, jotka kehottavat passiivisuuteen ja alistumiseen, eivät ole enää harmittomia lohdutuksen lähteitä. Ne ovat vaarallisia esteitä kiireellisesti tarvittavan toiminnan tiellä.

Monet ansioituneet teknologistit ja tiedemiehet kertovat meille, että tulee mahdolliseksi hidastaa ja lopulta pysäyttää sekä kääntää ihmisen ikääntymisprosessi [2]. Aikaskaaloista ja keinoista on silti hyvin vähän yksimielisyyttä, eikä päämäärän periaatteellisestakaan saavuttamisesta ole konsensusta. Liittyen tarinaan (jossa ikääntymistä edustaa tietysti lohikäärme) olemme jotakuinkin siinä välissä, missä yksinäinen tietäjä ennustaa lohikäärmeen kaatumista ja muutamat dragonologit vakuuttavat kollegansa siitä, että tietty komposiittimateriaali on vahvempaa kuin lohikäärmeen suomut.

Tarinan yleinen eettinen argumentti on yksinkertainen: ihmisillä on vahvat ja selkeät syyt päästä lohikäärmeen tyranniasta eroon. Meidän tilanteemme ikääntymisen kanssa on eettisesti vastaavanlainen; meillä on selkeät moraaliset syyt, miksi haluamme hankkiutua eroon ikääntymisestä.

Argumentti ei ole kuitenkaan eliniän pidentämisen puolesta sinällään. Sairauden ja heikkouden täyttämien vuosien lisääminen elämän loppupuolelle olisi melko turhanaikaista. Argumentti puoltaa ihmisen terveyden pidentämistä niin pitkälle kuin mahdollista. Ihmisen terveellinen elinikä pidentyisi hidastamalla ikääntymisprosessia tai pysättämällä se. Yksilöt voisivat pysyä terveinä, elinvoimaisina ja tuottavina siinä iässä, missä olisivat nykyisessä tilanteessa jo kuolleita.

Tämän yleisen opetuksen lisäksi tarinassa on myös tiettyjä erityisopetuksia:

(1) Jatkuva tragedia muuttuu elämän tosiasiaksi, pelkäksi tilastoksi. Ihmisten odotukset sopeutuvat lohikäärmeen olemassaoloon tarinassa niin, että sen olemassaoloa ei enää edes pidetä pahana asiana. Ihmiskehon ikääntyminen on myös ”elämän tosiasia” - huolimatta siitä, että se on pääasiallinen syy järkyttävään määrään tuskaa ja kuolemaa.

(2) Staattinen näkemys teknologiasta. Ihmiset olettavat, ettei lohikäärmettä voida koskaan tappaa, koska kukaan ei ole tappanut sitä aikaisemmin. He eivät muista ottaa huomioon jatkuvasti kehittyvää teknologiaa. Saako samanlainen virhearvio meidät luulemaan, ettei ikääntymistä voida koskaan parantaa?

(3) Hallinto muuttuu omaksi tarkoituksekseen. Seitsemäsosa valtiontaloudesta kuluu lohikäärmeen hallintojärjestelmään (joka on myös sama osa bruttokansantuotteesta, jonka USA kuluttaa terveydenhuoltoon). Vaurioiden rajoittamiseen keskittyminen vie huomion pois itse perimmäisestä syystä eli ikääntymisprosessista. Sen sijaan, että olisi olemassa julkisesti rahoitettu projekti ikääntymisen estämiseksi, kulutamme valtavasti rahaa yksittäisten sairauksien tutkimiseen.

(4) Sosiaalinen hyvä erotetaan ihmisten hyvästä. Kuninkaan neuvonantajat ovat huolissaan lähinnä sosiaalisista ongelmista, joita lohikäärmeenvastustajat voivat aiheuttaa. He sanovat myös, ettei lohikäärmeen tappamisesta seuraa mitään tunnettua sosiaalista hyvää. Loppujen lopuksi sosiaalinen järjestys on kuitenkin olemassa ihmisten hyvinvoinnin edistämiseksi - ja yleisesti ottaen on hyväksi ihmisille, että heidän elämänsä jatkuu.

(5) Suhteellisuudentajun puuttuminen. Tiikeri tappaa maanviljelijän. Kalkkarokäärmeet vaivaavat kylää. Kuningas hankkiutuu eroon tiikerista ja kalkkarokäärmeistä suhteettoman suurieleisesti, ja vaikka hän tekeekin ihmisille palveluksen, asioiden tärkeysjärjestys on täysin pielessä.

(6) Hienot sanat ja tyhjä retoriikka. Kuninkaan moraalinen neuvonantaja saarnaa ihmisen arvokkuudesta ja lajimme luonnosta fraaseilla, jotka on lainattu lähes kirjaimellisesti nykyajan vastaavalta neuvonantajalta [3]. Retoriikka on kuitenkin lähinnä sumuseinämää, joka pikemminkin piilottaa moraalista todellisuutta kuin paljastaa sitä. Pienen pojan yksinkertainen, mutta rehellinen todistus osoittaa puolestaan suoraan kohti perimmäistä faktaa: lohikäärme on paha, se tuhoaa ihmisiä. Tämä on myös yksinkertainen totuus ikääntymisestä.

(7) Kyvyttömyys ymmärtää asian kiireellisyyttä. Vasta hyvin myöhäisessä vaiheessa ihmiset ymmärtävät mitä kaikkea on vaakalaudalla. Vasta kuninkaan katsoessa anelevan miehen verisiä kasvoja tragedian koko paino uppoaa hänen tajuntaansa. Parannuksen etsiminen ikääntymiseen ei ole vain yksi mielenkiintoinen juttu, jota voisimme ryhtyä tutkimaan jonakin päivänä, kun on enemmän aikaa. Se on kiirellinen, moraalinen imperatiivi. Mitä pikemmin aloitamme vakavan tutkimusprojektin, sitä nopeammin saamme tuloksia. Sillä on merkitystä, saammeko hoidon 25 vuoden päästä vai 24 vuoden päästä: Kanadan väestöä suurempi määrä ihmisiä kuolee sinä aikana. Aika tarkoittaa elämää. Menetämme ihmisiä suunnilleen 70 kappaletta minuutissa. Kun kello tikittää näin armottomaan tahtiin, meillä ei ole aikaa turhalle jaarittelulle.

(8) "Ja tulevina päivinä... uskoakseni meidän täytyy järjestellä asioita hieman uudelleen." Kuningas ja hänen alamaisensa tulevat kohtaamaan suuria haasteita, kun he toipuvat juhlimisestaan. Yhteiskunta on sopeutunut lohikäärmeen olemassaoloon niin erottamattomasti, että sen tilalla on nyt valtava tyhjä tila. Heidän täytyy työskennellä luovasti, sekä yksilö- että yhteisötasolla, kehittääkseen olosuhteet, joissa elämä kukoistaa dynaamisena ja mielekkäänä totuttujen rajoistusten puuttuessa. Ihminen on kaikeksi onneksi sopeutuvainen olento. Toinen asia, minkä he saattavat piakkoin kohdata, on valtava väestönkasvu. Ehkä heidän täytyy opetella hankkimaan vähemmän lapsia ja hankkia lapsia vasta myöhemmällä iällä. Ehkä he keksivät uutta teknologiaa, jonka avulla suuretkin ihmismäärät voivat elää keskenään sovussa vähemmän kuluttavasti. Ehkä he rakentavat jonain päivänä avaruusaluksia ja alkavat levittäytyä kosmokseen. Tässä vaiheessa voimmekin jättää nämä satuhahmot kamppailemaan omien haasteidensa kanssa ja keskittyä omassa, todellisessa seikkailussamme etenemiseen [4].

[1] Calorie restriction (a diet low in calories but high in nutrients) extends maximal lifespan and delays the onset of age-related illnesses in all species that have been tested. Preliminary results from an ongoing study on rhesus and squirrel monkeys show similar effects. It seems quite likely that calorie restriction would work for our species too. Few humans, however, would be willing to put themselves through a lifelong hunger-diet. Some researchers are searching for calorie-restriction mimetics – compounds that elicit the desirable effects of lowered caloric intake without us having to go hungry. (See e.g. Lane, M. et al. (1999) “Nutritional modulation of aging in nonhuman primates,” J. Nutr. Health & Aging, 3(2): 69-76.)

[2] A recent straw poll at the 10th Congress of the International Association of Biomedical Gerontology revealed that the majority of the participants thought it either probable or “not improbable” that comprehensive functional rejuvenation of middle-aged mice would be possible within 10-20 years (de Grey, A. (2004), “Report of open discussion on the future of life extension research,” (Annals NY Acad. Sci., 1019, in press)). See also e.g. de Grey, A., B. Ames, et al. (2002) “Time to talk SENS: critiquing the immutability of human aging,” Increasing Healthy Life Span: Conventional Measures and Slowing the Innate Aging Process: Ninth Congress of the International Association of Biomedical Gerontology, ed. D. Harman (Annals NY Acad. Sci. 959: 452-462); and Freitas Jr., R. A., Nanomedicine, Vol. 1 (Landes Bioscience: Georgetown, TX, 1999).

[3] See, e.g. Kass, L. (2003) “Ageless Bodies, Happy Souls: Biotechnology and the Pursuit of Perfection,” The New Atlantis, 1.

[4] I’m grateful to many people for comments on earlier drafts, including especially Heather Bradshaw, Roger Crisp, Aubrey de Grey, Katrien Devolder, Joel Garreau, John Harris, Andrea Landfried, Toby Ord, Susan Rogers, Julian Savulescu, Ian Watson, and Kip Werking.

Transhumanismi - science fictionia vai science actionia?

2010-07-27T15:03:55Z

Scifisteillä ja transhumanisteilla on yksi yhteinen ongelma: massojen sitkeä tietämättömyys. Science fictionia luullaan ufohörhöilyksi ja transhumanismia nörttiuskonnoksi. Transhumanisteilla on myös vähäisempänä lisätaakkana trans-etupäätteen tuoma assosiaatio transsukupuolisuuteen, mutta tämä on sentään helppo korjata tiedustelemalla asuuko Transilvaniassa naisiksi pukeutuvia vampyyreja (kyllä asuu). Spefistien lisäharmina on puolestaan assosioituminen trekkereihin, vaikka eiväthän vakavat spefistit tietenkään pukeudu ihonmyötäisiin univormuihin (kyllä pukeutuvat).

Transhumanistit ovat usein scifistejä ja scifistit usein transhumanisteja, mutta ryhmät eivät mene yksi yhteen päällekkäin. Australialainen filosofi ja scifikirjailija Russell Blackford on kertonut, että hänen scifiharrastuksensa saa vakavammat akateemiset kollegat kohottelemaan kulmakarvojaan, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen sosiaaliseen stigmaan, kun hän mainitsee olevansa transhumanisti. Samanlaista eroa näkyy reaktioissa suorapuheiseen ateismiin ja debateissa siitä pitäisikö ateistien käyttää A-sanaa vai V-sanaa, jotta leimautumisherkimmät eivät saisi allergiaoireita. Tai pitäisikö kaikkien Science Fiction Seurojen muuttaa nimensä Spekulatiivisen Fiktion Seuroiksi.

Mutta onko scifi kirjallisuudenlaji, jossa sattumalta käsitellään usein transhumanismin pääteemaa (ihmisyyden radikaalia muokkausta teknologian avulla) vai onko transhumanismi aktivistiliike, joka on lainannut pääteemansa science fictionista? Kumpi tuli ensin, tarinat ihmisyyden ylittämisestä vai työkalut ihmisyyden ylittämiseen? Kirjoitettu sana on jo itsessään keinotekoinen tapa ylittää ihmismuistin rajoituksia, mutta hurjia tarinoita supermetsästäjistä ja superkeräilijöistä kerrottiin todennäköisesti leirinuotioilla jo ennen kirjoitustaitoa.

Lihalliset miehet lentävissä koneissa

Lentävät koneet olivat ensin fantasiaa (jumalten vaunuja), sitten scifiä (lapsellisia tieteiskuvitelmia) ja lopulta arkitodellisuutta (myöhästyneitä lomalentoja). Kertomus vahasiivistä muuttui da Vincin ornitopteriksi ja tarkentui lopulta lentokoneen teknisiksi piirustuksiksi. Ennen lentokoneiden keksimistä kerrottiin tarinoita, joissa jumalien reviirille tunkeutuminen johti väistämättä maahansyöksyyn ja vuosisadasta toiseen jatkuneet lentoyritykset todella päättyivätkin usein kuolemaan tai loukkaantumiseen. Onneksi yrityksiä ei silti lopetettu, vaikka lordi Kelvin ehtikin jo julistaa ilmaa raskaammat lentokoneet mahdottomuuksiksi 1895, kahdeksan vuotta ennen Wrightin veljesten historiallista lentoa.

Kuolemattomuus on ollut yksi ihmisen tuhatvuotisista unelmista lentämisen tavoin. Pidempää elämää tavoittelevia hahmoja on esiintynyt Gilgameš-eepoksesta lähtien, mutta välineet päämäärän saavuttamiseksi ovat olleet kaukana käytännöllisistä. Uutta nuoruutta on toivottu jumalilta tai kaukaisten maiden mystisistä lähteistä, mutta pettymys on seurannut toistaan ja keisarit ovat nielleet elohopeadrinkkejä elämän eliksiirinä. Kuolemattomuuden tavoittelijoita on varoiteltu uhmaamasta jumalten reviiriä niin fantasiatarinoilla Tantaloksen päättymättömästä kärsimyksestä kuin Zardozin (1974) kaltaisilla scifitarinoilla Eternaalien tylsyydestä ja apatiasta.

Paremman puutteessa ihmisen on ehkä ollut psykologisesti järkevää tyytyä vaatimattomaan osaansa ja vahvistaa vallitsevan tilan hienoutta tarinoissaan, mutta teknologian kehittyessä myös vanhojen narratiivien on kehityttävä ja tarkistettava ennakkoasenteitaan. Negatiivisten seurausten sijaan voi ryhtyä painottamaan kuolemattomuuden positiivisia yhteiskunnallisia vaikutuksia, kuten valtavia säästöjä terveydenhuollossa. Kuolemattomien olentojen ei tarvitse olla verta janoavia vampyyreja tai traagisen yksinäisiä angstisankareita, uusien sukupolvien ikinuoret edustajat voivat näkyä normaaleina, arkisina sivuhahmoina ja vastata Kuolemalle kuten Hob Gadling Sandmanissa: "En ole valmis kuolemaan. En tänään. En vielä. Ehkä en koskaan."

Avaruusoopperoissa kuten Iain M. Banksin Kulttuuri-sarjassa tai Alastair Reynoldsin Revelation Space -sarjassa pitkäikäisyys kuuluu yksinkertaisesti kalustoon ja elämään kyllästyminen on kuin harvinainen flunssatauti, joka voidaan hoitaa lääkeannoksella. Harva meistä miettii avaruusoopperoita lukiessaan lentävien koneiden epäpyhää luonnottomuutta tai pitkäikäisyyden aiheuttamia sosiaalisia ongelmia, tai kokee vastenmielisyyttä geenimutaatioita kohtaan lukiessaan X-Meniä. Jos hyväksymisen oletetaan olevan normaali asenne tulevaisuudessa, miksi se ei ole normaali asenne tänään?

Tietokoneita ei näkynyt scifissä ennen tietokoneiden keksimistä, mutta nykypäivänä kertomus avaruusaluksesta ilman ainuttakaan tietokonetta luokiteltaisiin jonkinlaiseksi retrohenkiseksi avaruusfantasiaksi. Sadan vuoden päästä tullaan tuskin kirjoittamaan paljon kovaa scifiä, jossa avaruusmatkaajat ovat peruslinjan ihmisiä, sillä sellainen ei vaikuta enää kovin uskottavalta. Modifioidut avaruusmatkaajat ovat uskottavampia, mutta jostain syystä se kuulostaakin meidän aikanamme enemmän scifiltä, koska siinä on kaksi scifi-ideaa samassa paketissa. Mutta miksi olisi uskottavampaa, että vain yksi asia muuttuu ja kaikki muu pysyy ennallaan? Jos supertekoälyn, bioteknologian ja nanokoneiden aikakausi muistuttaa läheisesti nykytilannetta eli ihmiset elävät edelleen noin satavuotiaiksi, nukkuvat öisin, kärsivät stressistä, käyvät töissä ja asuvat taloissa, mutta avaruusmatkailu on rutiinia, ei ole muistanut haastaa perustavammanlaatuisia oletuksiaan toisiaan täydentävien teknologioiden aiheuttamien muutosten laajuudesta.

Fandomia vai aktivismia?

Transhumanistinen liike on jakautunut useiksi alaryhmiksi kuten spefifandom. Spekulatiivisen fiktion alta löytyy steampunkia, avaruusopperaa ja uuskummaa, transhumanismin alta taas singularitarianismia, abolitionismia ja kryonisisteja. Suurimmat alaryhmät muodostavat oman tiiviin alakulttuurinsa, ylläpitävät keskustelulistoja, järjestävät konferensseja, julkaisevat lehtiä, tarjoutuvat vapaaehtoisiksi, osallistuvat kursseille ja puhuvat oman fandominsa jargonia, mutta siinä missä spefistien aktiivisuus suuntautuu yleensä genrekulttuurin fanittamiseen, kohdistuu esimerkiksi kryonisistien aktiivisuus elämää ylläpitävään lääketieteelliseen tekniikkaan.

Kryoniikka on malliesimerkki tapauksesta, jossa scifitarinat ovat inspiroineet todellisen lääketieteellisen tekniikan kehitystä. Kirjallisuudessa on kuvattu tarkoituksella tai vahingossa tapahtuneita kylmäsäilytyksiä 1800-luvulta lähtien, esimerkiksi W. Clark Russellin Frozen Pirate (1887) ja Louis Boussenardin 10,000 Years in a Block of Ice (1889), mutta tarkoituksellinen kylmäsäilytys sai alkusysäyksensä, kun Robert Ettinger luki Neil R. Jonesin scifinovellin The Jameson Satellite (1939). Novellissa Jameson-nimisen miehen ruumis kiertää planeettaa satelliitin tavoin miljoona vuotta, kunnes koneolennot löytävät hänet ja palauttavat eloon. Tarinan ansiosta Ettinger ryhtyi pohtimaan ihmisen kylmäsäilytystä tarkemmin ja kirjoitti myöhemmin scifitarinan The Penultimate Trump (1948), jossa potilaita jo säilöttiin mahdollista myöhempää elvytystä varten. Käytännön teknologian polkaisi käyntiin kuitenkin vasta historiallisen keski-iän kriisin synnyttämä omakustanne The Prospect of Immortality (1962), jonka Doubleday-kustantamo julkaisi kaksi vuotta myöhemmin uudelleen Isaac Asimovin suosituksesta ja siitä tuli yhdeksälle kielelle käännetty bestseller.

Myöhemmässä kirjassaan Man Into Superman (1972) Ettinger joutui valitettavasti toteamaan kuivakkaasti: "-- tilanne Yhdysvalloissa näyttää olevan suunnilleen: Hauta, 14 000 000--Pakastin, 14." Alkuinnostuksen jälkeen kryoniikan kasvu hidastui ja käytännön tekniikka pysyi marginaalisena ja väärinymmärrettynä. Spekulatiiviset juuret työnsivät kryoniikan pinnalle, mutta spekulatiivisuuden perintö oli yksi esteistä leviämisen tiellä. Harrastuspohjalta oli vaikea pyörittää toimintaa, joka kaipasi kipeästi rahoitusta, koulutusta ja ammattimaisuutta. Kansainvälinen verkosto piti kryoniikan lippua pystyssä syrjäisemmissäkin maissa, mutta kapinalliseksi ja pyhiä arvoja rienaavaksi leimautunut ala ei saavuttanut mainstream-suosiota. Valtamediat käsittelivät aihetta tuskastuttavan yksioikoisesti ja lieveilmiöihin keskittyen. Liian monimutkaista valtavirralle, ei tarpeeksi hienostunutta snobeille. Kuulostaako tutulta?

Kaikeksi onneksi kryoniikan neljänkymmenen vuoden lannistumaton puskeminen spekulatiivisesta getosta ylöspäin on tuottanut myös hedelmää. Yhdysvalloissa 2000-luvulla saavutettu kehitys vitrifikaatiossa eli amorfisessa lasijääsäilytyksessä on tuonut jatkuvasti vahvempaa kokeellista todistusaineistoa kryoniikan toimivuudelle (esimerkiksi kaniinin munuainen on vitrifioitu onnistuneesti -135 °C:een ja se on toiminut sulatuksen jälkeen eläimen ainoana munuaisena), joten asenneilmastossa on tapahtunut positiivisia muutoksia, ennustellen kryoniikalle uutta kasvukautta. Paitsi jos tutkimustuloksia vähätellään sillä perusteella, etteivät laadukkaat tutkimukset voi tietenkään kuulua niin marginaaliseen alaan kuin kryoniikka. ("Yksikään todellinen skotti...")

Nanoteknologiapioneeri K. Eric Drexler käyttää termiä exploratory engineering kuvaamaan suunnitteluprosessia systeemeille, joiden rakentaminen on periaatteessa mahdollista tunnetun tieteen rajoissa, mutta rakentamiseen tarvittavaa teknologiaa ei ole vielä keksitty. Nanokoneista on olemassa lukuisia malleja, jotka toimivat tietokonesimulaatioissa ja tällä perusteella voidaan päätellä, että ne tulevat todennäköisesti toimimaan myös tosielämässä. Samoin voidaan päätellä, että nanokoneita voisi tulevaisuudessa käyttää kryopotilaiden elvyttämiseen, koska ei ole nähtävissä mitään luonnonlakia, joka sen estäisi. Tarvitaan vain ihmisiä, jotka ottavat virtuaalimallit tulevaisuuden koneista päämääräkseen ja ryhtyvät rakentamaan niitä menneisyydestä käsin, askel kerrallaan, alhaalta ylöspäin.

Jules Vernen klassikko Twenty Thousand Leagues Under the Sea (1870) sai aikansa keksijät rakentamaan yhä parempia sukellusveneitä Nautiluksen edistyneisyyden innoittamina. Kun Simon Lake rakensi vuonna 1895 Argonautin, ensimmäisen onnistuneesti avomerellä toimineen sukellusveneen, lähetti Verne hänelle kiitoskirjeen mielikuvituksensa tuotteen muuttamisesta todeksi. Jos tieteisfiktio voi edistää todellisen teknologian kehitystä epäsuoraan ja vahingossa, voiko se auttaa kehitystä myös tietoisesti? Tai tärkeämpi kysymys on: haluavatko scifistit auttaa?

Fiktio vuotaa todellisuuteen

Cory Doctorow käy esimerkiksi aktivistista, joka ei tyydy pitämään ideoitaan pelkästään kansien välissä. Novelli Printcrime (2006) kuvaa maailmaa, jossa kolmiulotteisen printtausteknologian hyötykäyttö on kurjistettu käyttörajoituksilla, mutta novelli itsessään vuotaa takaisin todellisuuteen optimistisena vapaudenjulistuksena, koska se julkaistaan avoimesti kopioitavassa ja remiksattavassa muodossa, kuten kirjailijan koko muukin tuotanto. Omalla pienellä panoksellaan teokset vetävät käyttäjän ehdoilla toimivaa tulevaisuutta lähemmäs ja työntävät käyttörajoitusten infektoimaa tulevaisuutta kauemmas.

Richard Stallmanin novelli Jinnetic Engineering (2001) levittää samankaltaista sanomaa. Novellin päähenkilö löytää taikalampun, mutta lampun henki toteuttaa ainoastaan sellaisia toiveita, jotka hyödyttävät löytäjää itseään, eivät muita. Päähenkilö ei suostu tällaiseen käyttörajoitukseen, joten näppäränä hakkerina hän toivoo olevansa kuolematon ja vaihtaa sitten alaa antiikkikauppiaasta biologiksi, jotta voisi tutkia kuolemattomuutensa salaisuutta ja jakaa sen kaikille. Tarina on kirjoitettu kopioitavan ketjukirjeen muotoon ja lopussa lukijaa pyydetään mukaan auttamaan kuolemattomuusprojektissa.

Oma lukunsa käsitteellisessä aktivismissa ovat Jonathon Keatsin ajatuskokeet. Esimerkiksi vuonna 2003 Keats hankki tekijänoikeuden omaan mieleensä perustellen vaatimustaan sillä, että mieli on ajattelun kautta luotu veistos, "neural network by neural network". Näin Keats ilmoitti saavuttavansa väliaikaisen kuolemattomuuden, koska säilyttäisi tekijänoikeuden mieleensä vielä seitsemänkymmentä vuotta kuolemansa jälkeen. Seuraavana vuonna hän halusi tutkia mihin haaraan jumala sijoittuu evoluutiopuussa, mutta koska jumalan DNA:ta ei ollut saatavilla, hän ryhtyi luomaan jumalaa keinotekoisesti laboratoriossa geenitekniikan avulla. Ensimmäiset tulokset viittasivat Keatsin mukaan siihen, että jumala sijoittuu jonnekin syanobakteerien lähettyville, koska ne reagoivat nauhalta soitettuihin rukouksiin eniten.

Keats on maininnut yhdeksi teostensa motiiveista sen, että fiktion alamäki on heikentänyt ihmisten kykyä epäuskosta pidättäytymiseen ja luonut mielikuvituksen tyhjiön, jota uskonnolliset dogmit ja suvaitsemattomuus käyttävät hyväkseen. Fiktiota tulisi siksi hänen mielestään kohdata joka päivä – ei siksi, että se olisi informatiivista ja hyödyllistä, vaan koska se ei ole. Tältä kantilta katsoen scifi voi olla itsessään transformationaalista aktivismia ja cosplayaajat mielikuvituksen lähettämiä rauhanturvajoukkoja, jotka pitävät joustamattomuutta aisoissa näkyessään katukuvassa.

Muutosvastarintaa vastaan

Jos scifiharrastajissa ja transhumanisteissa on paljon päällekkäisyyttä ja samankaltaisuutta, mitkä ovat sitten varsinaisia syvällisiä eroavaisuuksia? Yksinkertaisimmillaan kyse voi olla pelkästä asenne-erosta. Scifistit suhtautuvat spekulaatioihin kuolemattomuudesta lähinnä älyllisenä viihteenä, mutta transhumanistit pitävät kuolemaa pikaista korjausta vaativana ongelmana. Scifistit lukevat tarinoita kryoniikasta ja pitkäikäisyydestä, mutta transhumanistit harkitsevat vakavasti aivojensa vitrifikaatiosäilytystä ja ikääntymisen estämistä regeneratiivisen lääketieteen avulla.

Scifikirjan voi aina sulkea, jos sen tarjoamat radikaalit ideat tai vaihtoehtoiset olemassaolon muodot eivät miellytä, mutta kun muutoksia ryhdytäänkin toteuttamaan todellisuudessa, ollaan nojatuolin tarjoaman mukavuusvyöhykkeen ulkopuolella. Teknologisen kehityksen mahdollistamat muutokset vaikuttavat arkielämään peruuttamattomasti ja jokainen joutuu kysymään itseltään: Olenko oikeasti kiinnostunut kokeilemaan? Haluanko todella elää tuhatvuotiaaksi? Haluanko todella muunnella geeniperimääni? Haluanko todella kehon, jonka unentarvetta ja kipuherkkyyttä voi säätää?

Kun scifi kysyy huolestuneesti "Entäpä jos", transhumanistit vastaavat huolellisesti "Kyllä, jos". Jos ihmisyyden ylitse voi kehittyä menettämättä ihmisyyden hyviä puolia ja omenan voi syödä puraisematta matoa, muutos kannattaa hyväksyä. Jos radikaalin idean hyödyt ylittävät haitat ja se on teknisesti toteutettavissa, sitä kannattaa kokeilla käytännössä, oli kyseessä sitten kognitiivisia kykyjä tehostavien aineiden käyttö tai superälyn rakentaminen.

Transhumanistit ovat kuin amishien vastakohta. He ottavat uudet teknologiat ja uudet elämäntavat avoimesti vastaan, minkä vuoksi koko ympäröivä yhteiskunta tuntuu paikallaan polkevalta ja teknologioiden hyötykäyttöä mielivaltaisesti rajoittavalta suurelta amish-yhteisöltä. Klassiset scifitarinat Frankensteinista lähtien muodostavat yhteisön kollektiivisen kaanonin, joka on useimmiten konservatiivinen ja alarmistinen sellaisen kehityksen suhteen, jota transhumanistit pitävät hyödyllisenä ja toivottavana. Televisiosarjoista tuttu reset-nappula on epämiellyttävä trooppi, jonka käyttö vahvistaa mielikuvaa vallitsevan tilan paremmuudesta: jakson lopussa kaiken on palattava normaaliksi, joten käsikirjoittajat joutuvat tahtomattaankin valitsemaan muutosvastarintaisia loppuratkaisuja. Kun lukijalta odotetaan ensin järkytystä radikaalin muutoksen uhatessa ja lopussa ilahtumista siitä, että muodonmuutos vältettiin täpärästi, transhumanistit voihkaisevat pettymyksestä.

Ed Regisin kirjassa Great Mambo Chicken and The Transhuman Condition (1990) robotiikkatutkija Hans Moravec kertoo omista tuntemuksistaan näin:

"Twilight Zone -sarjassa oli jakso, jossa Robert Culp esitti hahmoa, joka sai tietää olevansa robotti. Hän ei tiennyt tätä aikaisemmin vaan oli aina luullut olevansa ihminen, mutta sitten hän sai selville totuuden – hän todella oli robotti – ja kauhistui tiedosta. Mutta minusta tuntui, että mitä hittoa oikein valitat? En ymmärtänyt ollenkaan. En koskaan ymmärtänyt miksi Pinokkio halusi olla oikea poika. Ja Isaac Asimovilla oli tarina, The Bicentennial Man, jossa yksi humanoidiroboteista haluaa olla ihminen. Luin sen ja ajattelin, että miksi helvetissä haluat olla ihminen, kun olet valmiiksi jotain parempaa? Ihan kuin ihminen haluaisi olla apina! 'Hitsi, toivonpa todella, että minulla olisi enemmän karvaa, kulkisin kumarammassa, haisisin pahemmalle, eläisin lyhyemmän elämän.'"

Matkalla morfoavaruuden syvyyksiin

Kun Aldous Huxley kirjoitti satiirin Uljas uusi maailma (1932) vastapainoksi aikansa optimistisille utopioille, vanhempi veli Sir Julian Huxley julkaisi luento- ja essseekokoelman New Bottles for New Wine (1957), jonka aloittavassa esseessä Transhumanism hän otti termin ensimmäistä kertaa käyttöön kuvaamaan näkökulmaa, jonka mukaan ihmisen tulisi kehittää itseään paremmaksi tieteen ja teknologian avulla, mutta silti ihmisenä pysyen. Filosofi Max More laajensi tämän "huxleaanisen" transhumanismin määritelmää 80-luvulla tarkoittamaan myös ihmisyyden ylittämistä posthumaaniuteen asti – monikaistaista vaihtoehtoisten olentojen tietä yksikaistaisen ihmistien sijaan.

Scifitarinoiden yli-ihmisyyttä halajavat hahmot muuttavat itseään mielellään nopeammiksi, älykkäämmiksi ja vahvemmiksi (eikä näissä ominaisuuksissa ole sinänsä mitään vikaa), mutta missä ovat moniulotteisemmat hahmot, jotka haluavat muuttaa itseään yli-ihmismäisen ystävällisiksi, empaattisiksi ja sosiaalisiksi? Yleensä nämä ominaisuudet liitetään jonkinlaiseen henkiseen kasvuun tai mystisiin guruihin kuten Robert A. Heinleinin klassikossa Stranger in a Strange Land (1961), mutta transhumanistien mielestä lääketiede ja bioteknologia tarjoavat paljon tehokkaampia tapoja emotionaalisen hyvinvoinnin lisäämiseen. Kuten filosofi David Pearce kirjoittaa kaiken kärsimyksen poistamista kannattavassa manifestissaan The Hedonistic Imperative: "Maailmanlaajuista supermielenterveyttä ei saavuteta uskonnon tai taikuuden ylevöittävillä diskursseilla."

Transhumanistien mielestä ihmisyys on vain pieni piste mielten ja kehojen morfologisessa avaruudessa, jossa elävät mahdollisuuksina niin androidit, bioborgit, uploadit, hybridit, ryhmämielet kuin määrittelyjä kaihtavatkin olennot. Ajatuskokeiden ja spekulaatioiden avulla näitä mahdollisuuksia on voinut tutkia käsitteellisellä tasolla, pohtia sekä vaarallisia karikoita että kunnianhimoisia kanavasuunnitelmia, mutta uusien teknologioiden avulla voimme viimein lähteä oikeasti tutkimaan morfoavaruuden synteettisiä syvyyksiä, ihmisyyden käymättömiä korpimaita.

Huxleyn veljekset valitsivat aikoinaan poikkeavat, mutta toisiaan risteävät polut. Aldousin keskittyessä spekulatiivisen fiktion kirjoittamiseen ja hallusinogeenisten huumeiden testaamiseen Julian ryhtyi Unescon ensimmäiseksi pääjohtajaksi ja avusti Maailman luonnonsäätiön perustamisessa. Kenties valintojen voi sanoa peilaavan myös science fictionin ja transhumanismin mutkikasta sukulaisuussuhdetta.

Lähteitä:
* Ed Regis: Great Mambo Chicken and the Transhuman Condition (1990)
* Robert Bly: The Science In Science Fiction (2005)
* http://www.kryoniikka.fi/kirjallisuutta
* http://www.hedweb.com/
* http://metamagician3000.blogspot.com/2008/04/transhumanism-still-at-crossroads.html
* http://www.salon.com/books/int/2009/03/09/jonathon_keats/
* lisäksi: Wikipedia, Tvtropes ja Orion's Arm

Artikkeli on julkaistu alunperin Spinissä 2/2010. Kirjoittaja on Marko Naumanen.

Ihmisyyden näkymättömät ongelmat (Marko Naumanen)

2006-02-11T00:00:00Z

Progeriaa sairastavat ihmiset vanhenevat liian nopeasti. He kaljuuntuvat ja saavat ryppyjä jo viisivuotiaina. Vähä vähältä heidän kehonsa kuihtuu ja lakkaa lopulta toimimasta. He eivät ehdi koskaan kokea, millaista on olla aikuinen. Olisi hirvittävää kuvitella maailma, jossa jokainen ihminen sairastaa progeriaa.

Olisiko tuo maailma kuitenkaan hirvittävä siinä elävien ihmisten silmissä? He syntyisivät ja kuolisivat sukupolvi toisensa perään tietämättä mistään paremmasta. Ihmisten keskimääräinen elinikä olisi kolmetoista vuotta, ja se olisi fakta, johon kaikki olisivat tottuneet. Progeria ei olisi tuossa maailmassa sairaus vaan luonnollinen olotila. Kun kelaamme historiaa taaksepäin, voimme nähdä maailman, joka on kuin suoraan tuosta hirvittävästä kuvitelmasta. Neandertalin ihmisten keskimääräinen elinikä oli 20 vuotta. Se oli heille luonnollinen ja arkipäiväinen tosiasia. Nykyihmisten keskimääräinen elinikä liikkuu 78 vuoden paikkeilla ja nykyihmisille puolestaan tämä on tosiasia. Jos nykyajan ihminen heitettäisiin keskelle paleoliittista aikaa ja hänelle kerrottaisiin, että kehon viimeinen käyttöpäivä on 21 vuotta, hän pitäisi olotilaansa luultavasti hyvin epäreiluna ja julmana.

Hypätään ajassa eteenpäin. Mikä on ihmisten keskimääräinen elinikä sadan vuoden kuluttua? Koko ihmislajin historian ajan keskimääräinen elinikä on kasvanut. Viime vuosisadan alussa ihmiset elivät keskimäärin 50-vuotiaiksi. Sadan vuoden päästä voimme odottaa ihmisten elävän keskimäärin (vähintään) 150-vuotiaiksi. Jos kuvittelet nyt itsesi tulevaisuuden ihmiseksi, nykyinen elämän pituus tuntuu järkyttävän vähäiseltä. Puolet elämästäsi on poissa.

Näkymätön pandemia

Vanheneminen on tappava sairaus. Neandertalin ihmiset kärsivät tästä sairaudesta ja nykypäivän ihmiset samoin, vaikka sitä ei sairaudeksi ymmärretäkään. Tauti on lieventynyt aikojen kuluessa, mutta se on edelleen tappava. Siihen on yritetty löytää lääkettä niin salatieteiden kuin uskontojenkin kautta, mutta mikään ei ole todistettavasti toiminut. Kaikki ihmiset ovat lopulta kuolleet viimeistään vanhuuden heikkouden runtelemina, elimien pettäessä ja järjen hitaasti hiipuessa.

Tänä päivänä tilanne on kuitenkin muuttunut. Ensimmäisen kerran ihmiskunnan historiassa meillä on käytössämme tietämys ja teknologia, joiden avulla pystymme ehkä nujertamaan sairauden oikeasti. Ihmisen perimä on kartoitettu ja menetelmät kehon rakenneosien muuntelemiseen kehittyvät jatkuvasti. Tarvitaan vielä runsaasti tutkimusta ja kehitystyötä tavoitteen saavuttamiseksi, mutta teoriassa hoidot vanhenemiseen voidaan jo nähdä. Enemmän onkin kyse siitä, osaavatko ihmiset nähdä vanhenemisen sairautena ja nousta vastarintaan; haluavatko he elää satoja vuosia nuorekkaina ja terveinä, vailla progerian ryppyjä ja nivelten haurastumista; ja ryhdymmekö jonakin päivänä hävittämään vanhenemisen pandemiaa Maapallolta kuten poliota.

Ihminen ei hallitse itseään

Kun vanhenemisen on tunnistanut sairaudeksi, on luonnollista tehdä jatkokysymys: onko ihmisessä muita vikoja, joita emme osaa tunnistaa, koska ne ovat kaikille yhteisiä? Otamme ihmiskehon arkipäiväisenä, muuttumattomana faktana. Ajattelemme, että tämä neliraajaisuus ja viisisormisuus on pysyvä tila, emmekä voi sille paljonkaan; näemme, että lihallinen keho on rajallinen sekä kestävyydeltään että kyvyiltään, mutta olemme tottuneet siihen.

Vaikka olemme paljon vapaampia liikkumaan kuin Stephen Hawking, olemme silti kaikki kehomme vankeja. Emme pysty valitsemaan kuinka pitkään nukumme tai valvomme. Keho väsyy, silmäluomet käyvät raskaiksi ja pää kallistuu tyynyyn. Kuvitelkaa maailma, jossa jokaisella ihmisellä on narkolepsia ja miettikää, pitäisivätkö narkoleptikot jatkuvaa nukahteluaan luonnollisena ihmisen olotilana. Meillä kaikilla on säännöllisinä kohtauksina esiintyvä narkolepsia, mutta emme osaa nähdä sitä ongelmana juuri siksi, että kärsimme siitä kaikki. Luonto ei ole kysellyt, haluammeko rajoittaa elämäämme nukahtelemalla, se on vain tehnyt meistä tällaisia. Toisaalta on myös niitä ihmisiä, jotka eivät pysty nukahtamaan vaikka haluaisivat; heidänkin elämäänsä rajoittaa sama kehollisen itsemäärämisoikeuden ja valinnanvapauden puute. Jotkut ihmiset kärsivät pakkoliikkeistä, jotkut eivät voi hillitä mielihalujaan ja jotkut ovat menettäneet lihastensa kontrollin vanhuuden rappeutumisen myötä. Heidänkin mielensä ovat vankeina kehossa, joka toimii heidän tahtoaan vastaan.

Teknologian kehittyessä kehon rajoitukset voidaan kuitenkin poistaa tai kiertää. Ylitämme aistiemme rajoituksia tänä päivänä ulkoisilla laitteilla kuten kuulosuojaimilla, kuulolaitteilla, silmälaseilla ja piilolinsseillä, mutta tulevaisuudessa näitä laitteita tullaan integroimaan yhä enemmän ihon alle. Unilääkkeet, rauhoittavat lääkkeet ja piristeet ovat vasta esimakua tehokkaammista keinoista narkolepsiamme säätelyyn; "aivojen tahdistimet" epilepsiapotilaille ovat vasta hyvä alku teknisille keinoille itsensä parempaan kontrollointiin. Teknologia auttaa aivoja ottamaan kehon takaisin hallintaan.

Kuollut vai kyborgi?

Kun lihallinen sydän on pettämässä ja ainoa keino jatkaa elämää on korvata se konesydämellä, potilas ei pysähdy epäilemään. Hän haluaa elää pidempään kuin luonto määrää, nähdä lastenlapsensa kasvot ja juhlia syntymäpäiviään vielä kerran. Sydämen rytminen syke muuttuu sähköiseksi huminaksi ja pulssi katoaa suonista, mutta ihminen on edelleen elossa ja se on tärkeintä. Kuolema vai kyborgius? Hän valitsee mieluummin kyborgiuden, eikä kenellekään tulisi mieleen pitää häntä vähemmän ihmisenä siksi, että hänen sydämensä on ihmisten rakentama.

Kehityksen edetessä sydämestä, jaloista ja sormista siirrytään yhä pienempiin ihmiskehon osiin. Siinä missä kirurgi katkaisi ennen raajan sahalla, käyttää hän tulevaisuudessa mikroskooppista sahaa solutasolla, amputoiden kuolleet solut ja korvaten ne keinotekoisilla. Normaalia kirurgiaa, mutta pienemmässä mittakaavassa. Kun ihminen vanhenee ja elimistön osat kuluvat, ne korvataan uusilla. Kukaan ei pidä sitä outona. Sehän on pelkkää tervettä järkeä: jos se on rikki, korjataan se. Jos pitää "soluproteeseja" jotenkin epäihmismäisenä ajatuksena, täytyisi samalla logiikalla pitää myös paraolympialaisia epäihmismäisinä.

Oli kyseessä sitten konesydän tai konesolu, se tekee lihallisesta edeltäjästään tarpeettoman. Entä aivot? Jos otamme yhden aivosolun ja korvaamme sen "aivosoluproteesilla", joka tekee kaiken sen minkä oikea aivosolukin, mikään ei ole muuttunut. Ihminen on edelleen oma itsensä. Kun teemme saman vaihdoksen toiselle aivosolulle, ihminen on vieläkin oma itsensä. Jokainen kehon osa voidaan vaihtaa, jos se on tarpeen. Yleensä ihmiset näkevät kehonsa aidot osat jollakin tavoin korvaamattomina, mutta tarkemmin katsoessa kaikki on vaihdettavissa, jos varaosat ovat tarpeeksi hyviä.

Turvallisuus ensin!

Mutta miksi tyytyisimme korvaamaan osiamme samankaltaisilla, jos voimme vaihtaa ne parempiin? Jos vaihdamme silmät, voisimme lisätä niihin kyvyn nähdä infrapuna-aallonpituudet. Jos vaihdamme korvat, voisimme lisätä niihin kyvyn kuulla ultraäänet. Samalla sairaalakäynnillä tarpeettomat solut voisi karistaa itsestään kokonaan pois, tai lisätä keinotekoisia soluja sinne, missä niitä ei ole aikaisemmin ollutkaan. Ihmiskehoon voisi asentaa toisen sydän varmuuden vuoksi; jos ensisijainen sydän pysähtyy, varasydän käynnistyy.

Jos autosta hajoaa vaihdelaatikko ja vaihdamme tilalle paremman, ylitämme "autouden" luonnolliset rajat, koska auto ei ole enää sama kuin tehtaalta tullessaan. Sillä ei ole merkitystä, koska pääasia on, että auto kulkee. Auto ei myöskään muutu epäautoksi, vaikka sen moottoria viritettäisiin tehokkaammaksi tai siihen asennettaisiin ylimääräisiä lamppuja. Laki tietysti estää auton liiallisen virittelyn, jotta siitä ei aiheutuisi vaaraa muille autoilijoille yleisillä teillä, mutta entä jos auton virittää normaaleja autoja turvallisemmaksi? Tuskin kenelläkään on mitään sitä vastaan, jos asentaa autoonsa lisäturvatyynyt, alkolukon, tehostetut jarrut tai GPS-paikannuksen. Koko yhteisö hyötyy siitä, että ihmiset pitävät huolta autoistaan ja tekevät niistä parempia. Vaarallisen nopeiksi viritetyt autot voidaan säästää ralliradoille.

Tilanne ihmisen parantelussa ei poikkea auton parantelusta. Jos ihmiset virittelevät itseään tehokkaammiksi muista ihmisistä välittämättä ja aiheuttavat tuhoa uusilla kyvyillään, se täytyy pyrkiä estämään. Kenelläkään ei kuitenkaan pitäisi olla mitään sitä vastaan, jos ihminen haluaa vapaaehtoisesti tehdä itsestään tervejärkisemmän, ystävällisemmän ja huomaavaisemman. Tällaisia ominaisuuksia haluavia ihmisiä pitäisi vain kannustaa ylittämään normaalit rajoituksensa.

Paras keino ennustaa tulevaisuutta on luoda se

Työkalujen ja menetelmien kehittyessä radikaalit keinot ihmisen kehittämiseksi tulevat päivä päivältä mahdollisemmiksi. Useimmilla on selvä intuitiivinen käsitys siitä, että jonakin päivänä ihmiskehon muuntelu tulee olemaan mahdollista, mutta tuo aika nähdään yleensä hyvin kaukaisessa tulevaisuudessa, ehkä 500 tai 1000 vuoden päässä. Tämä käsitys perustuu yleensä lineaariseen kuvaan kehityksestä, eikä ota huomioon teknologian mukanaan tuomia mahdollisuuksia nopeampiin muutoksiin. Samalla käsitykseen liittyy passivoiva näkökulma, jonka mukaan voimme vain odottaa kehityksen tapahtumista, vaikuttamatta sen kulkuun mitenkään. Usein myös keskitytään asioihin puuttumisesta mahdollisesti aiheutuviin ongelmiin, unohtaen ottaa huomioon ne ongelmat, jotka ovat olemassa asioihin puuttumattomuuden vuoksi. Staattiseen tilaan liittyvät vaivat (globaalit progeriat ja narkolepsiat) pysyvät näkymättöminä jättiläisinä, koska ne ovat polkeneet meitä maahan historian alkuhämäristä asti.

Odottelua ja ongelmien sivuuttamista parempi vaihtoehto on edistää kehitystä tietoisesti ja suunnitelmallisesti. Elämää parantavat tekniikat täytyy pyrkiä kehittämään mahdollisimman pian; mieluummin 20 vuoden päästä kuin vasta 200 vuoden päästä. Teknologioiden turvallista kehitystä voi pyrkiä edistämään omalla toiminnallaan passiivisuuden sijaan: aktivoimalla muita ihmisiä mukaan, levittämällä tietoa ja tietysti suoralla tutkimus- ja kehitystyöllä. Teknologioiden väärinkäytön vaaroista kertoessa täytyy muistaa kertoa myös niiden hyvistä puolista. Parantavaa teknologiaa ei ole syytä kieltää tai estää kehittymästä, jos sitä voidaan käyttää kaikkien elävien olentojen hyväksi. Parempi tulevaisuus on mahdollinen, jos ihmiset karistavat kuvitelmat vääjäämättömistä dystopioista tai tuhansien vuosien päässä odottavista saavuttamattomista utopioista pois harteiltaan, tarttuen oikeasti toimeen tänä päivänä.

Ainoat toimivat vaihtoehdot

Ennen uusien teknologioiden valmiiksi saattamista transhumanismissa onkin kyse periaatteellisella tasolla tapahtuvasta näkökulman muutoksesta. Vaikka kaikesta edistyksestä huolimatta pitäisi rajoittamatonta elinikää ja ihmisen kykyjen kehittämistä saavuttamattomina unelmina, ideoiden periaatteellinen ihmisoikeudellinen ydin on silti otettava huomioon. Vaikka mikään teknologia ei pystyisi tekemään ihmisestä biologisesti kuolematonta, pakollinen kuolema on silti väärin. Vaikka olisimme ikuisesti Homo Sapiensin tasolle juuttuneita vailla toivoa parannuksista ja kehityksestä, ihmiskehon sairaudet ja rakenteelliset viat pysyvät silti vikoina. Vaikka emme ikinä pääsisi poistumaan tältä planeetalta ja laajentamaan sivilisaatiotamme ulkoavaruuteen, juuttuminen yhdelle ainoalle planeetalle on silti huono suunnitelma.

Transhumanisti näkee itsessään ja ympäristössään valtavan määrän ongelmia, joita ihmiset eivät yleensä tiedosta. Tämän lisäksi hän näkee ympärillään paljon toimimattomia ratkaisuja, uskontoja ja huijauksia, joilla ihmiset yrittävät lakaista ongelmat maton alle ja uskotella itselleen, ettei niitä ole olemassa. Suuremmasta ongelmamäärästä ja näennäisesti vähäisemmistä ratkaisuvaihtoehdoista huolimatta transhumanisti ei lamaannu, sillä kaiken toivottomuuden keskeltä hän on löytänyt kaksi toimivaa työkalua: tieteen ja teknologian.

Kolumni on julkaistu alunperin Vapaasana.netissä loppuvuodesta 2005. Kirjoittaja on Marko Naumanen.

Mistä THL:ssa oikein on kysymys?

2005-11-11T19:37:42Z

Tällä sivulla THL:n toimijat kertovat lyhyesti oman näkökulmansa siitä, mistä järjestössämme oikein on kysymys — mitä olemme, mitä edustamme ja mitä teemme.

Transhumanismi ikuinen siirtymävaihe (Marko Naumanen)

2005-11-11T19:36:13Z

Esiteltäessä transhumanismia uudelle yleisölle kannattaa aloittaa yksinkertaisista huomioista: homo sapiens, sellaiseksi kuin hän on evoluution tuloksena muotoutunut, ei ole ominaisuuksiltaan täydellinen eikä mikään kehityksen välttämätön päätepiste. Ei ole mitään syytä, miksi luonnon aloittama kehitys ei voisi jatkua.

Näistä huomioista seuraa, että meillä on käytettävissämme kaksi vaihtoehtoa: joko jatkamme kehittymistä sokean evoluution tahdissa tai ryhdymme yksilöinä aktiivisesti suunnittelemaan ja ohjaamaan omaa kehitystämme siihen suuntaan mihin haluamme. Transhumanistit valitsevat jälkimmäisen vaihtoehdon. He lähtevät liikkeelle ihmisen oikeudesta omaan kehoonsa ja tietoisuuteensa. Transhumanistien mielestä jokaisella ihmisellä tulee olla oikeus parantaa itseään, kasvattaa mahdollisuuksiaan ja vaihtoehtojensa määrää.

Tämä ei ole mitenkään erikoista tai outoa, koska ihmiset parantavat itseään jatkuvasti monilla tavoin: opiskelemalla parannetaan tietoja ja taitoja, liikuntaa harrastamalla parannetaan kehoa, silmälaseja käyttämällä parannetaan näköä ja kuulolaitteella parannetaan kuuloa. Olisikin outoa, jos ihminen ei haluaisi kehittää ja muuttaa itseään; opiskelijat pysyisivät tietämättöminä ja näyttelijät kulkisivat aina arkivaatteissaan. Nykyaikana voimme korvata sydämen keinotekoisella, parantaa näköä laserleikkauksella, korjata hauraita luita metallilevyillä tai asentaa proteesin katkenneen raajan tilalle. Olisi suorastaan epäinhimillistä, jos luiden keinotekoinen vahvistaminen kiellettäisiin sillä perusteella, etteivät ihmisen luut saa olla normaaleja luita vahvempia.

Lähitulevaisuudessa ihmisten mahdollisuudet parantaa ja muokata itseään tulevat vielä lisääntymään hyvinkin radikaalisti, esimerkiksi bioteknologian, kyborgisaation ja nanoteknologian kautta. Voimme kenties liittää biologiseen olemukseemme uusia aisteja, raajoja tai sisäelimiä entisten lisäksi. Ymmärryksemme ihmisyydestä kasvaa, kun pystymme tiedostamaan kehomme ja mielemme tilan entistä tarkemmin. Voimme saavuttaa yhä pidemmän ja terveemmän elämän, kenties jopa pysäyttää vanhenemisen. Uusia teknologioita ei siis ole syytä pelätä tai kieltää, koska oikein käytettyinä ne vain lisäävät valinnan- ja yksilönvapautta.

Jokaisella teknologialla on tietysti omat vaaransa, eikä niitä tule käyttää harkitsemattomasti. Liiallinen optimismi on yhtälailla haitallista kuin liiallinen pessimismi. Uutta teknologiaa voidaan käyttää tappamiseen ja tuhoamiseen, kuten menneisyys meille opettaa. Tämän vuoksi transhumanistit korostavat rationaalisen riskien arvioinnin merkitystä teknologisessa kehityksessä, ja kehottavat jokaista ryhtymään aktiiviseksi toimijaksi passiivisen seuraamisen sijaan. Riskejä ei voi välttää yrittämällä kieltää tulevaisuutta tulemasta. Jos kehittyminen kielletään, vain lainrikkojat kehittyvät.

Voimme ajatella evoluutiota laivana, joka seilaa merellä sokeasti ja päämäärättömästi. Laivan pysäyttäminen ei onnistu eikä ratkaise mitään, joten transhumanistien mielestä jokaisen tulisi tarttua oman laivansa ruoriin. Satamia on monia ja meri on suuri; jokainen löytää varmasti itselleen sopivan kurssin. Kaikki virtaa, kuten Herakleitos sanoi aikoinaan. Antautuuko virran vietäväksi vai ryhtyykö ohjaamaan kulkuaan, se on yksilön henkilökohtainen päätös.

Transhumanismia on mahdollista katsoa monesta eri näkökulmasta. Yleisesti sen voidaan määritellä tarkoittavan filosofis-kulttuurillista liikettä ja ajattelusuuntausta, joka korostaa sovellettuun järkeen ja viisaasti ohjattuun teknologiseen kehitykseen sisältyviä mahdollisuuksia ennemmin tai myöhemmin ylittää useita ihmisen nykyiseen muotoon kuuluvia fyysisiä ja psyykkisiä rajoituksia. Transhumanismi on humanismin muunnelma tai laajennus, joka korostaa autoevoluutiota ja automorfismia — sitä, mitä ihmisestä voi tulla omien käsiensä kautta, kun hän tarttuu työkaluihin ja kääntää ne kohti itseään. Transhumanistin voidaan sanoa tarkoittavan ihmistä, joka on siirtymävaiheessa; siirtymässä kohti post-ihmisyyttä, fyysisesti ja psyykkisesti nykyisenkaltaiseen ihmiseen nähden ylivoimaista olentoa. Olentoa, joka voi olla monin tavoin inhimillisempi kuin ihminen.

Transhumanismi on nimensä mukaisesti jatkuvasti kehittyvä ja itseään korjaamaan pyrkivä ajattelusuuntaus. Voidaan jopa ajatella, että transhumanismi liikkeenä on vain ohimenevä siirtymävaihe, ja kun se on tehnyt tehtävänsä, se voidaan hylätä muiden historiallisten joukkoliikkeiden sekaan. Toisaalta voidaan myös ajatella transhumanismin olevan ajatonta, koska muutos on jatkuvaa: olemme koko ajan siirtymävaiheessa ja posthumaanit olennotkin ovat vain trans-trans-transhumanisteja. Molemmat näkökulmat ovat omalla tavallaan oikeita. Transhumanismi nykyisessä muodossaan ei tule säilymään muuttumattomana, eikä myöskään ihminen nykymuodossaan, mutta prosessi säilyy.

Suomen Transhumanistiliitto on vuonna 2003 perustettu poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton yhdistys, jonka tarkoituksena on edistää uuden teknologian avointa ja turvallista kehittämistä ihmisten hyvinvoinnin ja mahdollisuuksien kasvattamiseksi totuttujen rajoitusten ylitse. Yhdistys toimii vuonna 1998 perustetun kattojärjestönsä World Transhumanist Associationin paikallisosastona.

Tämä teksti on alunperin ilmestynyt Humanisti-lehdessä loppuvuodesta 2004. Kirjoittaja on Marko Naumanen.

Ihmiskehon välineellistämisen etiikka (Ari Heljakka)

2005-11-11T19:33:31Z

Monien bioteknologian haarojen kehitykseen lähivuosikymmeninä näyttää liittyvän mahdollisuus tehdä merkittäviä parannuksia ihmisruumiiseen. Tämän mahdollisuuden realisoitumisen tiellä on vanhentunut etiikka, joka näkee ihmisarvon jonain ihmisen biologiseen konstituutioon liittyvänä ominaisuutena. Jos siirrämme arvomaailmamme kiintopisteen biologisesta ihmisyydestä inhimilliseen tietoisuuteen, ja siten asetamme kehon eettisesti pelkästään välineen asemaan, oman ruumiin muokkaamista koskevat eettiset ongelmat poistuvat. Tämä myös morfologiseksi vapaudeksi kutsuttu ajatus on helpoin tie ulos monista mielivaltaisista rajoituksista, jotka ovat vaarassa muodostua hyvinvointimme esteeksi.

Etiikka, jossa biologisesti perimältään ja ominaisuuksiltaan tietynlaiseksi määriteltyä ihmisolentoa pidetään loukkaamattomana itseisarvona, estää meitä hyödyntämästä täysimääräisesti suurta osaa lähivuosikymmeninä käsille tulevasta bioteknologiasta. Ongelma ei ole siinä, etteikö tällainen etiikka estäisi uusien teknologioiden käytön tarkoituksiin joita voidaan perustellusti pitää kyseenalaisina. Ongelma on siinä, että se estää myös sellaiset käyttötarkoitukset, jotka palvelisivat ihmiselämän edellytysten kehittämistä, yleistä hyvinvointia ja ihmisen fyysistä ja henkistä vahvistumista. On todennäköistä, että jos tällainen lopputulos realisoituu, myös siihen syyllistyvä etiikka hylätään lopulta käytännön syistä. Tarvittava eettinen korjausliike voidaan kuitenkin tehdä jo ennen kuin ongelma karkaa käsistä.

Etiikkaa muodollisesti määritettäessä on tutkittava määritelmän seurauksia eri tilanteissa. Uudet olosuhteet, ajatuskokeet ja tulevaisuus-skenaariot ovat määritelmän koetinkiviä. Puheena olevassa tapauksessa oleellisimpia tekijöitä ovat tulevaisuudessa käytettävissä olevat teknologiat. Se, toteutuuko jokin teknologinen mahdollisuus jollain oletetulla aikavälillä, ei ole etiikan määrittämisen kannalta oleellista, koska etiikka ei koske vain juuri nyt vallitsevia asiantiloja, vaan kaikkia perustellusti mahdollisia tilanteita. Niinpä jonkin etiikan toimivuutta ei voida puolustaa jotain tulevaisuus-skenaariota vastaan pelkästään sillä perusteella, ettei kyseisen skenaarion toteutuminen ole varmaa.

Lähivuosikymmeninä aina vain kehittyvä ja yhä monimuotoisemmaksi käyvä teknologia tarjonnee lukuisia uusia keinoja parantaa sekä ihmiskehon sairauksia että sen "luonnollisiakin" ominaisuuksia. Ensimmäisenä näköpiirissä ovat mm. ihmisalkion geenimanipulaatio, kantasolujen ja terapeuttisen solujen kloonauksen mullistamat kudos- ja elinsiirrot, geeniterapia ja hermostoon kytkettävä elektroniikka. Kaikista näistä mahdollisuuksista on kieltäydyttävä, jos ihmisen (20. vuosisadan) biologista kokonaisuutta pidetään itseisarvona. Samalla menetetään mahdollisuus ennennäkemättömään hyvinvointiin.

Ei pidä myöskään kuvitella, että kaikki kehon toimintaa parantelevat teknologiat olisivat vielä pelkkää science fictionia tai ainakin kaukana tulevaisuudessa. Koklea-kuuloimplantit, silmien laserleikkaus, jalkojen pidennys, tekonivelet, tekohampaat, sydämentahdistimet, tekosydämet, kosmeettinen kirurgia, Botox-injektiot, äänenmuunnosleikkaukset ja elinsiirrot ovat jo nykypäivää.

Tarvitaan siis etiikka, joka toisaalta mahdollistaa kaikkien tämän kaltaisten teknologioiden hyödyntämisen hyvinvointimme lisäämiseksi, mutta ei johda nihilismiin, jossa kaikki inhimillinen alistetaan abstraktien rakenteiden palvelukseen eikä itseisarvoja enää käytännössä ole. Tällaisen etiikan kehittäminen on itse asiassa varsin yksinkertaista.

Peruskysymys on nyt: millä asioilla on meille vain välinearvoa, ja mikä puolestaan on itsessään arvokasta, erityisesti missä kulkee teknologian ja ihmisen raja? Onko esim. ihmisen geneettisen koodin tietoinen "loukkaamattomuus" geenimanipulaation vastustajalle itseisarvo vai pelkkä nyrkkisääntö, jolla pyritään vaikkapa estämään yli-innokkaita tiedemiehiä leikkimästä vaarallisilla asioilla joita eivät täysin ymmärrä? Onko ihmisen keho, juuri sellaisena kuin se hänelle on "luonnostaan" (eli sokean evoluution kautta) kehittynyt, itseisarvo, vai ovatko kehon osat vain välineitä elintoimintojen ylläpitämiseen, jotka puolestaan ovat välineitä yksilön toimintakyvyn ylläpitämiseen?

Kyborgistiksi voidaan kutsua ihmistä, joka pitää ainakin joitakin osia kehostaan (tai kehoaan luonnehtivia piirteitä) pelkkänä välineenä jonkin tavoitteen saavuttamiseksi, esim. silmiä välineenä näkemiseen. Oleellista on tällöin näkeminen, ei silmä. Ero ei ehkä äkkiseltään tunnu merkitykselliseltä, mutta tilanne muuttuu siinä vaiheessa, kun on mahdollista korvata alkuperäiset silmänsä vaikkapa tehdasvalmisteisilla joiltakin osin parannelluilla keinotekoisilla silmillä. Jos silmät ovat vain väline näkemiseen, ja parempia välineitä on saatavilla, on luonnollista korvata alkuperäiset silmät paremmilla versioilla. Jos taas silmiä pidetään itsessään arvokkaina, vaihto tuskin tulee kysymykseen. Määrittämällä tähän tapaan jokaisen ruumiinosan funktio yksi kerrallaan voidaan lopulta päätyä siihen yleiseen tulokseen, että keho on aivojen käyttämä väline maailmassa toimimiseen. Kyborgismin määrittelevä ominaisuus siis on, että se ei katso kehoon liittyvän mitään muuta eettistä arvoa.

On helppo ajatella, että aistielimet ovat lähinnä välineitä informaation välittämiseen ulkomaailmasta aivoihin, motooriset elimet välineitä maailmassa toimimiseen ja sisäelimet välineitä muiden toimintojen ja aivojen ylläpitoon. Kyborgisti, joka hyväksyy tämän ajatuksen, on niin ollen valmis korvaamaan nämä elimet paremmilla sitten kun se on mahdollista. Tämä ei välttämättä tarkoita valmiutta tai halua luopua inhimillisistä kokemuksista ja alkuperäisiin elimiin liittyneistä tunteista, sillä on mahdollista, ettei korvaava elin hävitä mitään alkuperäisestä kokemuspiiristä, vaan ainoastaan laajentaa sitä. Esim. keinotekoinen kuuloelimistö, joka laajentaisi sitä äänien taajuusskaalaa jonka ihminen kuulee, mahdollistaisi sekä kaikki vanhantyyppiset kuulemiskokemukset että joukon uusia. Kun puhutaan yleisemminkin ihmisen aistimis-, suoritus- ja toimintakyvyn laajentamisesta, kyborgismin vastustaja ei voi käyttää argumenttinaan jonkinlaista ihmisyyden menettämistä, ellei sitten katsota nimenomaan tiettyjen rajojen olevan ihmisyydelle oleellista. Mutta ajatus, että ihmisyys katoaa jos ihmisen kyvyt laajenevat liiaksi, ei sovi yhteen sen ajatuksen kanssa, että ihminen ylipäätäänkään saisi kehittyä.

Mikä sitten on äärimmäiselle kyborgistille itsessään arvokasta? Jos hänen identiteettinsä ja arvonsa eivät ole sidottuja hänen kehonsa ominaisuuksiin, niin mihin sitten? Yksi vastaus on tietoisuus. Humanismin haarassa, jota kutsutaan transhumanismiksi, kyborgismi yhdistetään perinteiseen sekularistisen humanismin arvomaailmaan, sillä erotuksella että eettinen itseisarvo on yksinkertaisesti siirretty ihmisestä tietoisuuteen. Tästä seuraa, että transhumanisti ei identifioidu ihmiskehoonsa vaan tietoisuuteensa eli mieleensä, jonka fyysinen olomuoto muodostuu luonnollisesti hänen keskushermostostaan (aivoistaan), mutta täsmällinen fyysinen olomuotokin on viime kädessä toissijainen. Tässä mielessä siis kyborgisti on tietoisuus, joka käyttää kehoa välineenä, vastakohtana "ihmiselle", joka pitää koko kehoa yhtäläisenä ja itsessään arvokkaana osana itseään. (Mahdollisuus muokata itse hermosoluja ja aivojen osia herättää jatkokysymyksen siitä, voidaanko nämäkin välineellistää jonkinlaisen "ydintietoisuuden" hyväksi, mutta tämä vaikea kysymys vaatii erillisen ja laajemman käsittelyn. Oleellista on, että ainakin kaikki muu kuin keskushermosto on välineellistettävissä.)

Koska keho nähdään välineenä, nähdään yksilöllä olevan myös perusoikeus sen paranteluun ja muutteluun haluamallaan tavalla. Samalla säilyy myös oikeus kieltäytyä muutoksista, joita yksilö ei itse halua. Tätä transhumanismin perusteesiä kutsutaan morfologiseksi vapaudeksi (Bostrom, 2004).

Kyborgismista seuraa myös, että sellaisilla organismeilla ei ole itseisarvoa, joilla ei ole keskushermostoa tai vastaavaa tietoisuutta ylläpitävää rakennetta. Niinpä myöskään ihmisen ei-neurologisilla elimillä, soluilla tai alkioilla ei sinänsä ole itseisarvoa. Kysymys ei ole vain akateeminen, sillä mm. nykyinen Suomen lainsäädäntö asettaa merkittäviä rajoituksia kantasolututkimukselle sillä eksplisiittisellä perusteella, että alkiota ei saa välineellistää.

Useimmat hyvät argumentit uusien teknologioiden käyttöönottoa vastaan liittyvät riskeihin, joiden arvioiminen on tietenkin puhtaasti empiiristä selvitystyötä jonka tuloksia on verrattava yhteiskunnan hyväksymään ja henkilökohtaiseen riskinsietotasoon. Sen sijaan ne argumentit, jotka kohdistuvat kyborgismia vastaan sinänsä, liittyvät usein johonkin sellaiseen ihmisen biologiseen konstituutioon liitettyyn ominaisuuteen, joka takaa tuon konstituution itseisarvon. Uskonnollisten määritelmien puutteessa tällaisena ominaisuutena on pidetty mm. "luonnollisuutta". Esim. Karjalainen ja Häyry ovat kuitenkin osoittaneet että tämä käsite on käytännössä pelkästään harhaanjohtava (Karjalainen & Häyry, 1992). Sikäli kuin ihmiskehoa pidetään evoluution tuloksena, on selvää, ettei se ole täydellinen väline kaikkiin tarkoituksiimme (se mm. tapaa lopettaa toimintansa kokonaan ennen kuin sataakaan vuotta on kulunut), eikä sen heikkouksien puolustamisessa siten ole paljonkaan mieltä. Useimmat argumentit kyborgismia vastaan ovatkin vain peitettyä uutuudenpelkoa ja teknologiapessimismiä.

Kyborgistin eräs perusetu häntä vastustavaan "bio-konservatiiviin" nähden on hänen yksinkertaisempi suhteensa teknologiaan. Kyborgille biologinen keho, yhteiskunnan infrastruktuuri, koneet, tietokoneohjelmat ja tekoälyt ovat kaikki yhtäläisiä välineitä maailman hallintaan. Bio-konservatiivi puolestaan löytää itsensä ällistyttävän voimakkaan teknologian rinnalta, kykenemättä muodostamaan järkevää suhdetta siihen. Teknologinen yhteiskunta on hänelle jotain vierasta ja perustavanlaatuisen epätodellista. Hän kohtaa yhä enemmän teknologisia mahdollisuuksia, joita hän ei voi käyttää hyvällä omallatunnolla. Maailman teknologisoituminen merkitsee hänelle maailman vääristymistä.

Kyborgisti näkee maailman teknologisoitumisen lähinnä ihmiskunnan potentiaalin kasvuna. Mahdollisuudet hyvään elämään ovat tänään suuremmat kuin koskaan aiemmin. Lieveilmiöt kuten saastuminen ja resurssien epäoikeudenmukainen jakautuminen ovat uhkia joihin on reagoitava järkevästi ja kiihkottomasti. Voivottelu ei hyödytä, eikä vaihtoehtoihin sisälly palaaminen mihinkään "luonnontilaan". Yhdellä teknologialla korjataan toisen teknologian huonoja sivuvaikutuksia, samalla kun kolmas teknologia tuo maailmaan jälleen jotain uutta, jotain jota ei ennen ihmistä ole ollut olemassa. Riskien suuruusluokat sekoittavan skandaalijournalismin vastustaminen ja toisaalta luonnontieteellisen maailmankuvan pääpiirteittäinen kannattaminen ovat sivistyneelle ihmiselle itsestäänselvyyksiä.

Transhumanistikaan ei ole välttämättä optimistinen teknologian tai tulevaisuuden suhteen. Hän on vain valmis ottamaan vastaan tulevat mahdollisuudet ja reagoimaan teknologisiin uhkiin samalla kiihkottomuudella kuin hän niihin reagoi kaikilla muillakin elämänsä alueilla. Kyborgismi on 201. vuosikymmenen tervejärkisyyttä ja transhumanismi sen eräs hyvin määritelty ja länsimaiselle ihmiselle helposti hyväksyttävissä oleva muoto.

Lähteet

Bostrom, Nick (2004): Human Genetic Enhancements: A Transhumanist Perspective. Journal of Value Inquiry 37, s. 493-506.

Karjalainen, S. & Häyry, H. (1992): Luonnollisesta ja luonnottomasta. Ajatus 49, s. 7-13.

Hallituksen esitys Eduskunnalle laeiksi lääketieteellisestä tutkimuksesta sekä potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain 6 ja 9 §:n muuttamisesta (HE 229/1998). [http://www.finlex.fi/linkit/he/19980229].

Tämä artikkeli on ilmestymässä Futura-lehdessä alkuvuodesta 2005. Kirjoittaja on Ari Heljakka.

Johdatus transhumanismiin (Aleksei Riikonen)

2005-11-11T19:31:40Z

Ihmiskunnan historia on kiihtyvän tiede- ja teknologiapohjaisen muutoksen historiaa. Menneinä vuosituhansina ja -satoina esimerkiksi maanviljelykseen siirtyminen ja teollistuminen ovat olleet ihmiselämää perinpohjaisesti muuttaneita teknologiapohjaisia muutosprosesseja, mutta tällaisista kehityskuluista huolimatta on muutosvauhti taannoin ollut sikäli hidasta, että ihmiset ovat yleensä voineet kokea elämän jatkuvan kutakuinkin samanlaisena sukupolvesta toiseen. Viimeistään 1900-lukua tarkastelemalla voimme kuitenkin havaita tämän ihmiselämän näennäisen muuttumattomuuden jääneen taakse; yhteiskuntiemme vanhimmat jäsenet voivat kertoa maailman käsittämättömän paljon muuttuneen heidän aikanaan, ja heistä kukaan tuskin osasi nuorena odottaa alkuunkaan tällaista maailmaa, jossa nykyään elämme.

1900-luvun loppupuolella ja 2000-luvun alussa teknologiapohjainen muutosvauhti on yhä kiihtynyt, joten kaikella todennäköisyydellä edessämme on mitä mielenkiintoisimpia asioita. On vaikeaa tai käytännössä mahdotonta ennakoida, miten maailma tarkkaan ottaen tulee muuttumaan, mutta kiihtyvän muutoksen itsensä olemassaolosta ei ole epäselvyyttä. Päättyneellä vuosisadalla valtavia vaikutuksia omanneet ja planeetan todellisuuteen yhä suuresti vaikuttavat teknologiapohjaiset uutuusilmiöt, kuten esimerkiksi ydinaseet sekä uudenlaiset kommunikaatio- ja informaatioteknologiat kaikessa moninaisuudessaan, saattavat hyvinkin osoittautua vain pieneksi alkulämmittelyksi nykyisen vuosisadan tuleville tapahtumille. On mahdollista, että jopa kulttuurin/sivilisaation varsinainen synty, eli vuosituhansien takainen maanviljelyksen keksiminen seurauksineen, kohtaa tulevaisuudessa todellisen haastajan muutosprosessien perinpohjaisuutta vertailtaessa, kun esimerkiksi bio-, nano- ja tekoälyteknologiat aikanaan kenties pääsevät kunnolla vauhtiin.

Oletettavasti tullaan kehittämään uusia tekniikoita, joilla ihmisten kognitiivisia kykyjä voidaan lisätä ja tehostaa mm. kyborgisaatiomahdollisuuksien kautta, luoden varsin suoriakin yhteyksiä aivojemme ja uusien teknologisten kognitiokomponenttien välille. Teknologian ja biologian sulautumisen ja sekoittumisen lisäksi saatamme ehkä verrattain läheisessäkin tulevaisuudessa kohdata myös todellisen ihmisenveroisen tekoälyn mahdollisuuden, ja kun ensimmäinen kaltaisemme keino-olento on luotu, lienee matka ihmisen ohitse kovinkin yli-inhimillisiin valmiuksiin varsin lyhyt (1 ). Kenties vielä kiehtovampaa kuitenkin on, että nykytietämyksen valossa molekulaariseen nanoteknologiaan (2 ) sisältyy mahdollisuus mm. kaikille yltäkylläisesti riittävien materiaalisten resurssien luontiin (nanokoneilla manipuloimalla olemassaolevaa materiaa atomitasolla kutakuinkin mielivaltaisesti) sekä kehojemme biokemiallisten prosessien tarkkaan hallintaan, mikä periaatteessa mahdollistaisi mm. sairauksien poiston ja vanhenemisen muuttamisen vapaaehtoiseksi. Samantyyppisiin teknologioihin liittyy kuitenkin myös erittäin vakavia uhkia ja esimerkiksi helpohkoja joukkotuhomahdollisuuksia, ja näiden karikkojen välttämiseen onkin syytä todella panostaa (3 ).

Transhumanismi on filosofis-kulttuurillinen liike ja ajattelusuuntaus, jonka piirissä arvellaan edellä kuvatun kaltaisten kehityskulkujen ennemmin tai myöhemmin johtavan siihen, että Homo sapiens kehittyy yli nykyisenlaisen biologisen olemuksensa. Transhumanistit suhtautuvat myönteisesti ihmisyyden transformaatioon ja edelleenkehittämiseen joksikin vielä hienommaksi (sinänsä toki vastustamatta joidenkuiden halua oletettavasti pysyä aivan nykyisenlaisina ihmisinä jatkossakin, ja ylipäätänsä arvostaen yksilöiden omia valintoja — itse asiassa transhumanismin voidaan katsoa pelkistyvän täsmälleen valinnanmahdollisuuksien lisäämisen arvostukseksi), ja rakentavat tämän asenteensa humanistiselle perustalle, eli pohjautuen ajattelutapaan, jonka mukaan ihminen itse, hänen kykynsä ja älynsä, on todellisuutemme ja tulevaisuutemme keskeisin muokkaaja, sekä toimivampi keskiö maailmankuvalle kuin taikausko tai luottamus yliluonnolliseen. Muiden humanistien tavoin transhumanistit katsovat ihmisten itsensä voivan muuttaa asioita paremmiksi edistämällä rationaalista ajattelua, vapautta, suvaitsevaisuutta, solidaarisuutta ja demokratiaa. Tähän transhumanistit vielä lisäävät huomion, ettei maailmanparannuspyrkimyksissä ja itsensä kehittämisessä ole välttämätöntä rajoittua perinteisiin humanistisiin menettelyihin, vaan syytä on havaita myös alati kiihtyvän teknologisen kehityksen tarjoamat pian kenties kovinkin hurjiksi käyvät mahdollisuudet, joihin näyttää sisältyvän mm. tapoja kehittyä yli siitä, mitä nykyään kutsumme ihmiseksi.

Transhumanismi on nykyään siirtymässä valtavirtakulttuurin piiriin, kun kasvava määrä tieteentekijöitä, filosofeja ja yhteiskunnallisia ajattelijoita alkaa tiiviisti pohtia transhumanistisiin kysymyksiin liittyvää mahdollisuuksien kirjoa. Kattojärjestö World Transhumanist Associationin alta löytyy nopeasti kasvava kokoelma näkemyksiltään ja painotuksiltaan toisistaan eroavia transhumanistisia järjestöjä monista eri maailmankolkista.

Suomeen on vuonna 2003 perustettu Suomen Transhumanistiliitto, joka peruskirjassaan asettaa toiminnalleen seuraavat lähtökohdat:

Ihmiskunnan muuttuminen teknologian vaikutuksesta tulee jatkumaan. Muutoksen suunta voi olla toivottava tai ei-toivottava.
Tulevaisuutta koskevia valintoja tehtäessä on välttämätöntä ottaa huomioon ihmiskunnan teknologisten valmiuksien todennäköinen dramaattinen kasvu. Realistisesti mahdollista on peräti, että tulevaisuudessa materiaalinen puute, vanheneminen ja jopa kuolema onnistutaan muuttamaan vapaaehtoisiksi, eivätkä ihmiset enää ole sidottuja moniinkaan nykyisiin perustavanlaatuisiin rajoituksiinsa. Toisaalta mahdollista on myös, että ihmiskunta tuhoutuu teknologiaa epäviisaasti käyttäessään.
On erittäin tärkeää suunnata tutkimusresursseja ja tehdä yhteiskunnallisia ratkaisuja siten, että edistetään positiivista teknologista kehitystä ja otetaan huomioon myös vakavat riskit.
Transhumanistien mielestä kannattaa suhtautua avoimesti, hyväksyvästi ja osallistuvasti teknologiseen kehitykseen, koska tällaisen asenteen myötä pystymme ohjaamaan kehitystä eettisesti kestävään suuntaan todennäköisemmin kuin siinä tapauksessa, missä yleinen suhtautuminen teknologiaan rakentuu liiallisten tutkimuskieltojen ja/tai välinpitämättömyyden ja passiivisuuden varaan.
On syytä tukea ja luoda rationaalista keskustelua siitä, miten saavutettavissa oleviin teknologisiin valmiuksiin on viisainta edetä, ja minkälaisten yhteiskunnallisten ratkaisujen kautta kyseisiä valmiuksia on viisainta soveltaa, jotta tulokset ovat tasapuoliset ja oikeudenmukaiset.
Transhumanistit puolustavat yksilöiden oikeutta käyttää teknologiaa vastuullisesti itsensä psyykkiseen ja fyysiseen kehittämiseen ja muokkaamiseen nykyisten perustavanlaatuisten biologisten rajoitustensa yli.
Transhumanismiin sisältyy kaikkien tietoisten olentojen hyvinvoinnin kunnioitus riippumatta siitä, ovatko kyseiset olennot ihmisiä, muita biologispohjaisia olentoja vai enemmän tai vähemmän teknologiapohjaisia olentoja.
Transhumanismi on modernin humanismin laajentuma. Humanismin tavoin transhumanismikaan ei tue mitään tiettyä poliittista puoluetta, poliitikkoa tai poliittisen yhteiskuntajärjestyksen mallia.

1 : Todellisen ihmisenveroisen tekoälyn luominen on varsin epätriviaali kehitysaskel, mutta on vahvoja perusteita arvella, että ihmisen ylittäminen olisi verrattain helppoa sitten, kun tämä askel ihmistasolle on ensin otettu. Ks. esim. Bostrom: When Machines Outsmart Humans (2000).
2 : Vahvan nanoteknologian mahdollisuuksia luotaava perusteellinen tutkimus alkoi päästä vauhtiin vuonna 1986, kun Eric Drexler julkaisi Engines of Creation -teoksensa. Hänen visiossaan edistyneen nanoteknologian peruskiviä ovat kokoojat. Kokooja on molekulaarinen rakennuslaite; tarttumavälineillään se kykenee asettelemaan reaktiivisia aineita siten, että tarkalleen haluttu kemiallinen reaktio käynnistyy. Tällaisia vaiheita toistaen kehittynyt kokooja voi periaatteessa rakentaa lähes minkä tahansa kemiallisesti stabiilin struktuurin, kuten Drexler alustavasti osoitti teknisemmässä kirjassaan Nanosystems (1992). Erityisesti tällainen kokooja (joka on oikeastaan biologisen ribosomin yleisempi teknologinen vastine) kykenee tekemään kopioita itsestään, joten kunhan yksi sellainen saadaan valmistettua, voidaan niitä tuottaa lisää helposti ja halvalla hieman nykyisten soluviljelmien tapaan.
3 : Ks. esim. Bostrom: Existential Risks - Analyzing Human Extinction Scenarios and Related Hazards (2002), Ethical Issues in Advanced Artificial Intelligence (2003). Freitas (Jr.): Some Limits to Global Ecophagy by Biovorous Nanoreplicators, with Public Policy Recommendations (2000) ja Yudkowsky: Creating Friendly AI (2001).