| Transhumanismi - science fictionia vai science actionia? |
| Artikkelit | |
|
Scifisteillä ja transhumanisteilla on yksi yhteinen ongelma: massojen sitkeä tietämättömyys. Science fictionia luullaan ufohörhöilyksi ja transhumanismia nörttiuskonnoksi. Transhumanisteilla on myös vähäisempänä lisätaakkana trans-etupäätteen tuoma assosiaatio transsukupuolisuuteen, mutta tämä on sentään helppo korjata tiedustelemalla asuuko Transilvaniassa naisiksi pukeutuvia vampyyreja (kyllä asuu). Spefistien lisäharmina on puolestaan assosioituminen trekkereihin, vaikka eiväthän vakavat spefistit tietenkään pukeudu ihonmyötäisiin univormuihin (kyllä pukeutuvat). Transhumanistit ovat usein scifistejä ja scifistit usein transhumanisteja, mutta ryhmät eivät mene yksi yhteen päällekkäin. Australialainen filosofi ja scifikirjailija Russell Blackford on kertonut, että hänen scifiharrastuksensa saa vakavammat akateemiset kollegat kohottelemaan kulmakarvojaan, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen sosiaaliseen stigmaan, kun hän mainitsee olevansa transhumanisti. Samanlaista eroa näkyy reaktioissa suorapuheiseen ateismiin ja debateissa siitä pitäisikö ateistien käyttää A-sanaa vai V-sanaa, jotta leimautumisherkimmät eivät saisi allergiaoireita. Tai pitäisikö kaikkien Science Fiction Seurojen muuttaa nimensä Spekulatiivisen Fiktion Seuroiksi. Mutta onko scifi kirjallisuudenlaji, jossa sattumalta käsitellään usein transhumanismin pääteemaa (ihmisyyden radikaalia muokkausta teknologian avulla) vai onko transhumanismi aktivistiliike, joka on lainannut pääteemansa science fictionista? Kumpi tuli ensin, tarinat ihmisyyden ylittämisestä vai työkalut ihmisyyden ylittämiseen? Kirjoitettu sana on jo itsessään keinotekoinen tapa ylittää ihmismuistin rajoituksia, mutta hurjia tarinoita supermetsästäjistä ja superkeräilijöistä kerrottiin todennäköisesti leirinuotioilla jo ennen kirjoitustaitoa. Lihalliset miehet lentävissä koneissa Lentävät koneet olivat ensin fantasiaa (jumalten vaunuja), sitten scifiä (lapsellisia tieteiskuvitelmia) ja lopulta arkitodellisuutta (myöhästyneitä lomalentoja). Kertomus vahasiivistä muuttui da Vincin ornitopteriksi ja tarkentui lopulta lentokoneen teknisiksi piirustuksiksi. Ennen lentokoneiden keksimistä kerrottiin tarinoita, joissa jumalien reviirille tunkeutuminen johti väistämättä maahansyöksyyn ja vuosisadasta toiseen jatkuneet lentoyritykset todella päättyivätkin usein kuolemaan tai loukkaantumiseen. Onneksi yrityksiä ei silti lopetettu, vaikka lordi Kelvin ehtikin jo julistaa ilmaa raskaammat lentokoneet mahdottomuuksiksi 1895, kahdeksan vuotta ennen Wrightin veljesten historiallista lentoa. Kuolemattomuus on ollut yksi ihmisen tuhatvuotisista unelmista lentämisen tavoin. Pidempää elämää tavoittelevia hahmoja on esiintynyt Gilgameš-eepoksesta lähtien, mutta välineet päämäärän saavuttamiseksi ovat olleet kaukana käytännöllisistä. Uutta nuoruutta on toivottu jumalilta tai kaukaisten maiden mystisistä lähteistä, mutta pettymys on seurannut toistaan ja keisarit ovat nielleet elohopeadrinkkejä elämän eliksiirinä. Kuolemattomuuden tavoittelijoita on varoiteltu uhmaamasta jumalten reviiriä niin fantasiatarinoilla Tantaloksen päättymättömästä kärsimyksestä kuin Zardozin (1974) kaltaisilla scifitarinoilla Eternaalien tylsyydestä ja apatiasta. Paremman puutteessa ihmisen on ehkä ollut psykologisesti järkevää tyytyä vaatimattomaan osaansa ja vahvistaa vallitsevan tilan hienoutta tarinoissaan, mutta teknologian kehittyessä myös vanhojen narratiivien on kehityttävä ja tarkistettava ennakkoasenteitaan. Negatiivisten seurausten sijaan voi ryhtyä painottamaan kuolemattomuuden positiivisia yhteiskunnallisia vaikutuksia, kuten valtavia säästöjä terveydenhuollossa. Kuolemattomien olentojen ei tarvitse olla verta janoavia vampyyreja tai traagisen yksinäisiä angstisankareita, uusien sukupolvien ikinuoret edustajat voivat näkyä normaaleina, arkisina sivuhahmoina ja vastata Kuolemalle kuten Hob Gadling Sandmanissa: "En ole valmis kuolemaan. En tänään. En vielä. Ehkä en koskaan." Avaruusoopperoissa kuten Iain M. Banksin Kulttuuri-sarjassa tai Alastair Reynoldsin Revelation Space -sarjassa pitkäikäisyys kuuluu yksinkertaisesti kalustoon ja elämään kyllästyminen on kuin harvinainen flunssatauti, joka voidaan hoitaa lääkeannoksella. Harva meistä miettii avaruusoopperoita lukiessaan lentävien koneiden epäpyhää luonnottomuutta tai pitkäikäisyyden aiheuttamia sosiaalisia ongelmia, tai kokee vastenmielisyyttä geenimutaatioita kohtaan lukiessaan X-Meniä. Jos hyväksymisen oletetaan olevan normaali asenne tulevaisuudessa, miksi se ei ole normaali asenne tänään? Tietokoneita ei näkynyt scifissä ennen tietokoneiden keksimistä, mutta nykypäivänä kertomus avaruusaluksesta ilman ainuttakaan tietokonetta luokiteltaisiin jonkinlaiseksi retrohenkiseksi avaruusfantasiaksi. Sadan vuoden päästä tullaan tuskin kirjoittamaan paljon kovaa scifiä, jossa avaruusmatkaajat ovat peruslinjan ihmisiä, sillä sellainen ei vaikuta enää kovin uskottavalta. Modifioidut avaruusmatkaajat ovat uskottavampia, mutta jostain syystä se kuulostaakin meidän aikanamme enemmän scifiltä, koska siinä on kaksi scifi-ideaa samassa paketissa. Mutta miksi olisi uskottavampaa, että vain yksi asia muuttuu ja kaikki muu pysyy ennallaan? Jos supertekoälyn, bioteknologian ja nanokoneiden aikakausi muistuttaa läheisesti nykytilannetta eli ihmiset elävät edelleen noin satavuotiaiksi, nukkuvat öisin, kärsivät stressistä, käyvät töissä ja asuvat taloissa, mutta avaruusmatkailu on rutiinia, ei ole muistanut haastaa perustavammanlaatuisia oletuksiaan toisiaan täydentävien teknologioiden aiheuttamien muutosten laajuudesta. Fandomia vai aktivismia? Transhumanistinen liike on jakautunut useiksi alaryhmiksi kuten spefifandom. Spekulatiivisen fiktion alta löytyy steampunkia, avaruusopperaa ja uuskummaa, transhumanismin alta taas singularitarianismia, abolitionismia ja kryonisisteja. Suurimmat alaryhmät muodostavat oman tiiviin alakulttuurinsa, ylläpitävät keskustelulistoja, järjestävät konferensseja, julkaisevat lehtiä, tarjoutuvat vapaaehtoisiksi, osallistuvat kursseille ja puhuvat oman fandominsa jargonia, mutta siinä missä spefistien aktiivisuus suuntautuu yleensä genrekulttuurin fanittamiseen, kohdistuu esimerkiksi kryonisistien aktiivisuus elämää ylläpitävään lääketieteelliseen tekniikkaan. Kryoniikka on malliesimerkki tapauksesta, jossa scifitarinat ovat inspiroineet todellisen lääketieteellisen tekniikan kehitystä. Kirjallisuudessa on kuvattu tarkoituksella tai vahingossa tapahtuneita kylmäsäilytyksiä 1800-luvulta lähtien, esimerkiksi W. Clark Russellin Frozen Pirate (1887) ja Louis Boussenardin 10,000 Years in a Block of Ice (1889), mutta tarkoituksellinen kylmäsäilytys sai alkusysäyksensä, kun Robert Ettinger luki Neil R. Jonesin scifinovellin The Jameson Satellite (1939). Novellissa Jameson-nimisen miehen ruumis kiertää planeettaa satelliitin tavoin miljoona vuotta, kunnes koneolennot löytävät hänet ja palauttavat eloon. Tarinan ansiosta Ettinger ryhtyi pohtimaan ihmisen kylmäsäilytystä tarkemmin ja kirjoitti myöhemmin scifitarinan The Penultimate Trump (1948), jossa potilaita jo säilöttiin mahdollista myöhempää elvytystä varten. Käytännön teknologian polkaisi käyntiin kuitenkin vasta historiallisen keski-iän kriisin synnyttämä omakustanne The Prospect of Immortality (1962), jonka Doubleday-kustantamo julkaisi kaksi vuotta myöhemmin uudelleen Isaac Asimovin suosituksesta ja siitä tuli yhdeksälle kielelle käännetty bestseller. Myöhemmässä kirjassaan Man Into Superman (1972) Ettinger joutui valitettavasti toteamaan kuivakkaasti: "-- tilanne Yhdysvalloissa näyttää olevan suunnilleen: Hauta, 14 000 000--Pakastin, 14." Alkuinnostuksen jälkeen kryoniikan kasvu hidastui ja käytännön tekniikka pysyi marginaalisena ja väärinymmärrettynä. Spekulatiiviset juuret työnsivät kryoniikan pinnalle, mutta spekulatiivisuuden perintö oli yksi esteistä leviämisen tiellä. Harrastuspohjalta oli vaikea pyörittää toimintaa, joka kaipasi kipeästi rahoitusta, koulutusta ja ammattimaisuutta. Kansainvälinen verkosto piti kryoniikan lippua pystyssä syrjäisemmissäkin maissa, mutta kapinalliseksi ja pyhiä arvoja rienaavaksi leimautunut ala ei saavuttanut mainstream-suosiota. Valtamediat käsittelivät aihetta tuskastuttavan yksioikoisesti ja lieveilmiöihin keskittyen. Liian monimutkaista valtavirralle, ei tarpeeksi hienostunutta snobeille. Kuulostaako tutulta? Kaikeksi onneksi kryoniikan neljänkymmenen vuoden lannistumaton puskeminen spekulatiivisesta getosta ylöspäin on tuottanut myös hedelmää. Yhdysvalloissa 2000-luvulla saavutettu kehitys vitrifikaatiossa eli amorfisessa lasijääsäilytyksessä on tuonut jatkuvasti vahvempaa kokeellista todistusaineistoa kryoniikan toimivuudelle (esimerkiksi kaniinin munuainen on vitrifioitu onnistuneesti -135 °C:een ja se on toiminut sulatuksen jälkeen eläimen ainoana munuaisena), joten asenneilmastossa on tapahtunut positiivisia muutoksia, ennustellen kryoniikalle uutta kasvukautta. Paitsi jos tutkimustuloksia vähätellään sillä perusteella, etteivät laadukkaat tutkimukset voi tietenkään kuulua niin marginaaliseen alaan kuin kryoniikka. ("Yksikään todellinen skotti...") Nanoteknologiapioneeri K. Eric Drexler käyttää termiä exploratory engineering kuvaamaan suunnitteluprosessia systeemeille, joiden rakentaminen on periaatteessa mahdollista tunnetun tieteen rajoissa, mutta rakentamiseen tarvittavaa teknologiaa ei ole vielä keksitty. Nanokoneista on olemassa lukuisia malleja, jotka toimivat tietokonesimulaatioissa ja tällä perusteella voidaan päätellä, että ne tulevat todennäköisesti toimimaan myös tosielämässä. Samoin voidaan päätellä, että nanokoneita voisi tulevaisuudessa käyttää kryopotilaiden elvyttämiseen, koska ei ole nähtävissä mitään luonnonlakia, joka sen estäisi. Tarvitaan vain ihmisiä, jotka ottavat virtuaalimallit tulevaisuuden koneista päämääräkseen ja ryhtyvät rakentamaan niitä menneisyydestä käsin, askel kerrallaan, alhaalta ylöspäin. Jules Vernen klassikko Twenty Thousand Leagues Under the Sea (1870) sai aikansa keksijät rakentamaan yhä parempia sukellusveneitä Nautiluksen edistyneisyyden innoittamina. Kun Simon Lake rakensi vuonna 1895 Argonautin, ensimmäisen onnistuneesti avomerellä toimineen sukellusveneen, lähetti Verne hänelle kiitoskirjeen mielikuvituksensa tuotteen muuttamisesta todeksi. Jos tieteisfiktio voi edistää todellisen teknologian kehitystä epäsuoraan ja vahingossa, voiko se auttaa kehitystä myös tietoisesti? Tai tärkeämpi kysymys on: haluavatko scifistit auttaa? Fiktio vuotaa todellisuuteen Cory Doctorow käy esimerkiksi aktivistista, joka ei tyydy pitämään ideoitaan pelkästään kansien välissä. Novelli Printcrime (2006) kuvaa maailmaa, jossa kolmiulotteisen printtausteknologian hyötykäyttö on kurjistettu käyttörajoituksilla, mutta novelli itsessään vuotaa takaisin todellisuuteen optimistisena vapaudenjulistuksena, koska se julkaistaan avoimesti kopioitavassa ja remiksattavassa muodossa, kuten kirjailijan koko muukin tuotanto. Omalla pienellä panoksellaan teokset vetävät käyttäjän ehdoilla toimivaa tulevaisuutta lähemmäs ja työntävät käyttörajoitusten infektoimaa tulevaisuutta kauemmas. Richard Stallmanin novelli Jinnetic Engineering (2001) levittää samankaltaista sanomaa. Novellin päähenkilö löytää taikalampun, mutta lampun henki toteuttaa ainoastaan sellaisia toiveita, jotka hyödyttävät löytäjää itseään, eivät muita. Päähenkilö ei suostu tällaiseen käyttörajoitukseen, joten näppäränä hakkerina hän toivoo olevansa kuolematon ja vaihtaa sitten alaa antiikkikauppiaasta biologiksi, jotta voisi tutkia kuolemattomuutensa salaisuutta ja jakaa sen kaikille. Tarina on kirjoitettu kopioitavan ketjukirjeen muotoon ja lopussa lukijaa pyydetään mukaan auttamaan kuolemattomuusprojektissa. Oma lukunsa käsitteellisessä aktivismissa ovat Jonathon Keatsin ajatuskokeet. Esimerkiksi vuonna 2003 Keats hankki tekijänoikeuden omaan mieleensä perustellen vaatimustaan sillä, että mieli on ajattelun kautta luotu veistos, "neural network by neural network". Näin Keats ilmoitti saavuttavansa väliaikaisen kuolemattomuuden, koska säilyttäisi tekijänoikeuden mieleensä vielä seitsemänkymmentä vuotta kuolemansa jälkeen. Seuraavana vuonna hän halusi tutkia mihin haaraan jumala sijoittuu evoluutiopuussa, mutta koska jumalan DNA:ta ei ollut saatavilla, hän ryhtyi luomaan jumalaa keinotekoisesti laboratoriossa geenitekniikan avulla. Ensimmäiset tulokset viittasivat Keatsin mukaan siihen, että jumala sijoittuu jonnekin syanobakteerien lähettyville, koska ne reagoivat nauhalta soitettuihin rukouksiin eniten. Keats on maininnut yhdeksi teostensa motiiveista sen, että fiktion alamäki on heikentänyt ihmisten kykyä epäuskosta pidättäytymiseen ja luonut mielikuvituksen tyhjiön, jota uskonnolliset dogmit ja suvaitsemattomuus käyttävät hyväkseen. Fiktiota tulisi siksi hänen mielestään kohdata joka päivä – ei siksi, että se olisi informatiivista ja hyödyllistä, vaan koska se ei ole. Tältä kantilta katsoen scifi voi olla itsessään transformationaalista aktivismia ja cosplayaajat mielikuvituksen lähettämiä rauhanturvajoukkoja, jotka pitävät joustamattomuutta aisoissa näkyessään katukuvassa. Muutosvastarintaa vastaan Jos scifiharrastajissa ja transhumanisteissa on paljon päällekkäisyyttä ja samankaltaisuutta, mitkä ovat sitten varsinaisia syvällisiä eroavaisuuksia? Yksinkertaisimmillaan kyse voi olla pelkästä asenne-erosta. Scifistit suhtautuvat spekulaatioihin kuolemattomuudesta lähinnä älyllisenä viihteenä, mutta transhumanistit pitävät kuolemaa pikaista korjausta vaativana ongelmana. Scifistit lukevat tarinoita kryoniikasta ja pitkäikäisyydestä, mutta transhumanistit harkitsevat vakavasti aivojensa vitrifikaatiosäilytystä ja ikääntymisen estämistä regeneratiivisen lääketieteen avulla. Scifikirjan voi aina sulkea, jos sen tarjoamat radikaalit ideat tai vaihtoehtoiset olemassaolon muodot eivät miellytä, mutta kun muutoksia ryhdytäänkin toteuttamaan todellisuudessa, ollaan nojatuolin tarjoaman mukavuusvyöhykkeen ulkopuolella. Teknologisen kehityksen mahdollistamat muutokset vaikuttavat arkielämään peruuttamattomasti ja jokainen joutuu kysymään itseltään: Olenko oikeasti kiinnostunut kokeilemaan? Haluanko todella elää tuhatvuotiaaksi? Haluanko todella muunnella geeniperimääni? Haluanko todella kehon, jonka unentarvetta ja kipuherkkyyttä voi säätää? Kun scifi kysyy huolestuneesti "Entäpä jos", transhumanistit vastaavat huolellisesti "Kyllä, jos". Jos ihmisyyden ylitse voi kehittyä menettämättä ihmisyyden hyviä puolia ja omenan voi syödä puraisematta matoa, muutos kannattaa hyväksyä. Jos radikaalin idean hyödyt ylittävät haitat ja se on teknisesti toteutettavissa, sitä kannattaa kokeilla käytännössä, oli kyseessä sitten kognitiivisia kykyjä tehostavien aineiden käyttö tai superälyn rakentaminen. Transhumanistit ovat kuin amishien vastakohta. He ottavat uudet teknologiat ja uudet elämäntavat avoimesti vastaan, minkä vuoksi koko ympäröivä yhteiskunta tuntuu paikallaan polkevalta ja teknologioiden hyötykäyttöä mielivaltaisesti rajoittavalta suurelta amish-yhteisöltä. Klassiset scifitarinat Frankensteinista lähtien muodostavat yhteisön kollektiivisen kaanonin, joka on useimmiten konservatiivinen ja alarmistinen sellaisen kehityksen suhteen, jota transhumanistit pitävät hyödyllisenä ja toivottavana. Televisiosarjoista tuttu reset-nappula on epämiellyttävä trooppi, jonka käyttö vahvistaa mielikuvaa vallitsevan tilan paremmuudesta: jakson lopussa kaiken on palattava normaaliksi, joten käsikirjoittajat joutuvat tahtomattaankin valitsemaan muutosvastarintaisia loppuratkaisuja. Kun lukijalta odotetaan ensin järkytystä radikaalin muutoksen uhatessa ja lopussa ilahtumista siitä, että muodonmuutos vältettiin täpärästi, transhumanistit voihkaisevat pettymyksestä. Ed Regisin kirjassa Great Mambo Chicken and The Transhuman Condition (1990) robotiikkatutkija Hans Moravec kertoo omista tuntemuksistaan näin: "Twilight Zone -sarjassa oli jakso, jossa Robert Culp esitti hahmoa, joka sai tietää olevansa robotti. Hän ei tiennyt tätä aikaisemmin vaan oli aina luullut olevansa ihminen, mutta sitten hän sai selville totuuden – hän todella oli robotti – ja kauhistui tiedosta. Mutta minusta tuntui, että mitä hittoa oikein valitat? En ymmärtänyt ollenkaan. En koskaan ymmärtänyt miksi Pinokkio halusi olla oikea poika. Ja Isaac Asimovilla oli tarina, The Bicentennial Man, jossa yksi humanoidiroboteista haluaa olla ihminen. Luin sen ja ajattelin, että miksi helvetissä haluat olla ihminen, kun olet valmiiksi jotain parempaa? Ihan kuin ihminen haluaisi olla apina! 'Hitsi, toivonpa todella, että minulla olisi enemmän karvaa, kulkisin kumarammassa, haisisin pahemmalle, eläisin lyhyemmän elämän.'" Matkalla morfoavaruuden syvyyksiin Kun Aldous Huxley kirjoitti satiirin Uljas uusi maailma (1932) vastapainoksi aikansa optimistisille utopioille, vanhempi veli Sir Julian Huxley julkaisi luento- ja essseekokoelman New Bottles for New Wine (1957), jonka aloittavassa esseessä Transhumanism hän otti termin ensimmäistä kertaa käyttöön kuvaamaan näkökulmaa, jonka mukaan ihmisen tulisi kehittää itseään paremmaksi tieteen ja teknologian avulla, mutta silti ihmisenä pysyen. Filosofi Max More laajensi tämän "huxleaanisen" transhumanismin määritelmää 80-luvulla tarkoittamaan myös ihmisyyden ylittämistä posthumaaniuteen asti – monikaistaista vaihtoehtoisten olentojen tietä yksikaistaisen ihmistien sijaan. Scifitarinoiden yli-ihmisyyttä halajavat hahmot muuttavat itseään mielellään nopeammiksi, älykkäämmiksi ja vahvemmiksi (eikä näissä ominaisuuksissa ole sinänsä mitään vikaa), mutta missä ovat moniulotteisemmat hahmot, jotka haluavat muuttaa itseään yli-ihmismäisen ystävällisiksi, empaattisiksi ja sosiaalisiksi? Yleensä nämä ominaisuudet liitetään jonkinlaiseen henkiseen kasvuun tai mystisiin guruihin kuten Robert A. Heinleinin klassikossa Stranger in a Strange Land (1961), mutta transhumanistien mielestä lääketiede ja bioteknologia tarjoavat paljon tehokkaampia tapoja emotionaalisen hyvinvoinnin lisäämiseen. Kuten filosofi David Pearce kirjoittaa kaiken kärsimyksen poistamista kannattavassa manifestissaan The Hedonistic Imperative: "Maailmanlaajuista supermielenterveyttä ei saavuteta uskonnon tai taikuuden ylevöittävillä diskursseilla." Transhumanistien mielestä ihmisyys on vain pieni piste mielten ja kehojen morfologisessa avaruudessa, jossa elävät mahdollisuuksina niin androidit, bioborgit, uploadit, hybridit, ryhmämielet kuin määrittelyjä kaihtavatkin olennot. Ajatuskokeiden ja spekulaatioiden avulla näitä mahdollisuuksia on voinut tutkia käsitteellisellä tasolla, pohtia sekä vaarallisia karikoita että kunnianhimoisia kanavasuunnitelmia, mutta uusien teknologioiden avulla voimme viimein lähteä oikeasti tutkimaan morfoavaruuden synteettisiä syvyyksiä, ihmisyyden käymättömiä korpimaita. Huxleyn veljekset valitsivat aikoinaan poikkeavat, mutta toisiaan risteävät polut. Aldousin keskittyessä spekulatiivisen fiktion kirjoittamiseen ja hallusinogeenisten huumeiden testaamiseen Julian ryhtyi Unescon ensimmäiseksi pääjohtajaksi ja avusti Maailman luonnonsäätiön perustamisessa. Kenties valintojen voi sanoa peilaavan myös science fictionin ja transhumanismin mutkikasta sukulaisuussuhdetta. Lähteitä: * Ed Regis: Great Mambo Chicken and the Transhuman Condition (1990) * Robert Bly: The Science In Science Fiction (2005) * http://www.kryoniikka.fi/kirjallisuutta * http://www.hedweb.com/ * http://metamagician3000.blogspot.com/2008/04/transhumanism-still-at-crossroads.html * http://www.salon.com/books/int/2009/03/09/jonathon_keats/ * lisäksi: Wikipedia, Tvtropes ja Orion's Arm
Artikkeli on julkaistu alunperin Spinissä 2/2010. Kirjoittaja on Marko Naumanen.
|