Progeriaa sairastavat ihmiset vanhenevat liian nopeasti. He kaljuuntuvat ja saavat ryppyjä jo viisivuotiaina. Vähä vähältä heidän kehonsa kuihtuu ja lakkaa lopulta toimimasta. He eivät ehdi koskaan kokea, millaista on olla aikuinen. Olisi hirvittävää kuvitella maailma, jossa jokainen ihminen sairastaa progeriaa.

Olisiko tuo maailma kuitenkaan hirvittävä siinä elävien ihmisten silmissä? He syntyisivät ja kuolisivat sukupolvi toisensa perään tietämättä mistään paremmasta. Ihmisten keskimääräinen elinikä olisi kolmetoista vuotta, ja se olisi fakta, johon kaikki olisivat tottuneet. Progeria ei olisi tuossa maailmassa sairaus vaan luonnollinen olotila. Kun kelaamme historiaa taaksepäin, voimme nähdä maailman, joka on kuin suoraan tuosta hirvittävästä kuvitelmasta. Neandertalin ihmisten keskimääräinen elinikä oli 20 vuotta. Se oli heille luonnollinen ja arkipäiväinen tosiasia. Nykyihmisten keskimääräinen elinikä liikkuu 78 vuoden paikkeilla ja nykyihmisille puolestaan tämä on tosiasia. Jos nykyajan ihminen heitettäisiin keskelle paleoliittista aikaa ja hänelle kerrottaisiin, että kehon viimeinen käyttöpäivä on 21 vuotta, hän pitäisi olotilaansa luultavasti hyvin epäreiluna ja julmana.

Hypätään ajassa eteenpäin. Mikä on ihmisten keskimääräinen elinikä sadan vuoden kuluttua? Koko ihmislajin historian ajan keskimääräinen elinikä on kasvanut. Viime vuosisadan alussa ihmiset elivät keskimäärin 50-vuotiaiksi. Sadan vuoden päästä voimme odottaa ihmisten elävän keskimäärin (vähintään) 150-vuotiaiksi. Jos kuvittelet nyt itsesi tulevaisuuden ihmiseksi, nykyinen elämän pituus tuntuu järkyttävän vähäiseltä. Puolet elämästäsi on poissa.

Näkymätön pandemia

Vanheneminen on tappava sairaus. Neandertalin ihmiset kärsivät tästä sairaudesta ja nykypäivän ihmiset samoin, vaikka sitä ei sairaudeksi ymmärretäkään. Tauti on lieventynyt aikojen kuluessa, mutta se on edelleen tappava. Siihen on yritetty löytää lääkettä niin salatieteiden kuin uskontojenkin kautta, mutta mikään ei ole todistettavasti toiminut. Kaikki ihmiset ovat lopulta kuolleet viimeistään vanhuuden heikkouden runtelemina, elimien pettäessä ja järjen hitaasti hiipuessa.

Tänä päivänä tilanne on kuitenkin muuttunut. Ensimmäisen kerran ihmiskunnan historiassa meillä on käytössämme tietämys ja teknologia, joiden avulla pystymme ehkä nujertamaan sairauden oikeasti. Ihmisen perimä on kartoitettu ja menetelmät kehon rakenneosien muuntelemiseen kehittyvät jatkuvasti. Tarvitaan vielä runsaasti tutkimusta ja kehitystyötä tavoitteen saavuttamiseksi, mutta teoriassa hoidot vanhenemiseen voidaan jo nähdä. Enemmän onkin kyse siitä, osaavatko ihmiset nähdä vanhenemisen sairautena ja nousta vastarintaan; haluavatko he elää satoja vuosia nuorekkaina ja terveinä, vailla progerian ryppyjä ja nivelten haurastumista; ja ryhdymmekö jonakin päivänä hävittämään vanhenemisen pandemiaa Maapallolta kuten poliota.

Ihminen ei hallitse itseään

Kun vanhenemisen on tunnistanut sairaudeksi, on luonnollista tehdä jatkokysymys: onko ihmisessä muita vikoja, joita emme osaa tunnistaa, koska ne ovat kaikille yhteisiä? Otamme ihmiskehon arkipäiväisenä, muuttumattomana faktana. Ajattelemme, että tämä neliraajaisuus ja viisisormisuus on pysyvä tila, emmekä voi sille paljonkaan; näemme, että lihallinen keho on rajallinen sekä kestävyydeltään että kyvyiltään, mutta olemme tottuneet siihen.

Vaikka olemme paljon vapaampia liikkumaan kuin Stephen Hawking, olemme silti kaikki kehomme vankeja. Emme pysty valitsemaan kuinka pitkään nukumme tai valvomme. Keho väsyy, silmäluomet käyvät raskaiksi ja pää kallistuu tyynyyn. Kuvitelkaa maailma, jossa jokaisella ihmisellä on narkolepsia ja miettikää, pitäisivätkö narkoleptikot jatkuvaa nukahteluaan luonnollisena ihmisen olotilana. Meillä kaikilla on säännöllisinä kohtauksina esiintyvä narkolepsia, mutta emme osaa nähdä sitä ongelmana juuri siksi, että kärsimme siitä kaikki. Luonto ei ole kysellyt, haluammeko rajoittaa elämäämme nukahtelemalla, se on vain tehnyt meistä tällaisia. Toisaalta on myös niitä ihmisiä, jotka eivät pysty nukahtamaan vaikka haluaisivat; heidänkin elämäänsä rajoittaa sama kehollisen itsemäärämisoikeuden ja valinnanvapauden puute. Jotkut ihmiset kärsivät pakkoliikkeistä, jotkut eivät voi hillitä mielihalujaan ja jotkut ovat menettäneet lihastensa kontrollin vanhuuden rappeutumisen myötä. Heidänkin mielensä ovat vankeina kehossa, joka toimii heidän tahtoaan vastaan.

Teknologian kehittyessä kehon rajoitukset voidaan kuitenkin poistaa tai kiertää. Ylitämme aistiemme rajoituksia tänä päivänä ulkoisilla laitteilla kuten kuulosuojaimilla, kuulolaitteilla, silmälaseilla ja piilolinsseillä, mutta tulevaisuudessa näitä laitteita tullaan integroimaan yhä enemmän ihon alle. Unilääkkeet, rauhoittavat lääkkeet ja piristeet ovat vasta esimakua tehokkaammista keinoista narkolepsiamme säätelyyn; "aivojen tahdistimet" epilepsiapotilaille ovat vasta hyvä alku teknisille keinoille itsensä parempaan kontrollointiin. Teknologia auttaa aivoja ottamaan kehon takaisin hallintaan.

Kuollut vai kyborgi?

Kun lihallinen sydän on pettämässä ja ainoa keino jatkaa elämää on korvata se konesydämellä, potilas ei pysähdy epäilemään. Hän haluaa elää pidempään kuin luonto määrää, nähdä lastenlapsensa kasvot ja juhlia syntymäpäiviään vielä kerran. Sydämen rytminen syke muuttuu sähköiseksi huminaksi ja pulssi katoaa suonista, mutta ihminen on edelleen elossa ja se on tärkeintä. Kuolema vai kyborgius? Hän valitsee mieluummin kyborgiuden, eikä kenellekään tulisi mieleen pitää häntä vähemmän ihmisenä siksi, että hänen sydämensä on ihmisten rakentama.

Kehityksen edetessä sydämestä, jaloista ja sormista siirrytään yhä pienempiin ihmiskehon osiin. Siinä missä kirurgi katkaisi ennen raajan sahalla, käyttää hän tulevaisuudessa mikroskooppista sahaa solutasolla, amputoiden kuolleet solut ja korvaten ne keinotekoisilla. Normaalia kirurgiaa, mutta pienemmässä mittakaavassa. Kun ihminen vanhenee ja elimistön osat kuluvat, ne korvataan uusilla. Kukaan ei pidä sitä outona. Sehän on pelkkää tervettä järkeä: jos se on rikki, korjataan se. Jos pitää "soluproteeseja" jotenkin epäihmismäisenä ajatuksena, täytyisi samalla logiikalla pitää myös paraolympialaisia epäihmismäisinä.

Oli kyseessä sitten konesydän tai konesolu, se tekee lihallisesta edeltäjästään tarpeettoman. Entä aivot? Jos otamme yhden aivosolun ja korvaamme sen "aivosoluproteesilla", joka tekee kaiken sen minkä oikea aivosolukin, mikään ei ole muuttunut. Ihminen on edelleen oma itsensä. Kun teemme saman vaihdoksen toiselle aivosolulle, ihminen on vieläkin oma itsensä. Jokainen kehon osa voidaan vaihtaa, jos se on tarpeen. Yleensä ihmiset näkevät kehonsa aidot osat jollakin tavoin korvaamattomina, mutta tarkemmin katsoessa kaikki on vaihdettavissa, jos varaosat ovat tarpeeksi hyviä.

Turvallisuus ensin!

Mutta miksi tyytyisimme korvaamaan osiamme samankaltaisilla, jos voimme vaihtaa ne parempiin? Jos vaihdamme silmät, voisimme lisätä niihin kyvyn nähdä infrapuna-aallonpituudet. Jos vaihdamme korvat, voisimme lisätä niihin kyvyn kuulla ultraäänet. Samalla sairaalakäynnillä tarpeettomat solut voisi karistaa itsestään kokonaan pois, tai lisätä keinotekoisia soluja sinne, missä niitä ei ole aikaisemmin ollutkaan. Ihmiskehoon voisi asentaa toisen sydän varmuuden vuoksi; jos ensisijainen sydän pysähtyy, varasydän käynnistyy.

Jos autosta hajoaa vaihdelaatikko ja vaihdamme tilalle paremman, ylitämme "autouden" luonnolliset rajat, koska auto ei ole enää sama kuin tehtaalta tullessaan. Sillä ei ole merkitystä, koska pääasia on, että auto kulkee. Auto ei myöskään muutu epäautoksi, vaikka sen moottoria viritettäisiin tehokkaammaksi tai siihen asennettaisiin ylimääräisiä lamppuja. Laki tietysti estää auton liiallisen virittelyn, jotta siitä ei aiheutuisi vaaraa muille autoilijoille yleisillä teillä, mutta entä jos auton virittää normaaleja autoja turvallisemmaksi? Tuskin kenelläkään on mitään sitä vastaan, jos asentaa autoonsa lisäturvatyynyt, alkolukon, tehostetut jarrut tai GPS-paikannuksen. Koko yhteisö hyötyy siitä, että ihmiset pitävät huolta autoistaan ja tekevät niistä parempia. Vaarallisen nopeiksi viritetyt autot voidaan säästää ralliradoille.

Tilanne ihmisen parantelussa ei poikkea auton parantelusta. Jos ihmiset virittelevät itseään tehokkaammiksi muista ihmisistä välittämättä ja aiheuttavat tuhoa uusilla kyvyillään, se täytyy pyrkiä estämään. Kenelläkään ei kuitenkaan pitäisi olla mitään sitä vastaan, jos ihminen haluaa vapaaehtoisesti tehdä itsestään tervejärkisemmän, ystävällisemmän ja huomaavaisemman. Tällaisia ominaisuuksia haluavia ihmisiä pitäisi vain kannustaa ylittämään normaalit rajoituksensa.

Paras keino ennustaa tulevaisuutta on luoda se

Työkalujen ja menetelmien kehittyessä radikaalit keinot ihmisen kehittämiseksi tulevat päivä päivältä mahdollisemmiksi. Useimmilla on selvä intuitiivinen käsitys siitä, että jonakin päivänä ihmiskehon muuntelu tulee olemaan mahdollista, mutta tuo aika nähdään yleensä hyvin kaukaisessa tulevaisuudessa, ehkä 500 tai 1000 vuoden päässä. Tämä käsitys perustuu yleensä lineaariseen kuvaan kehityksestä, eikä ota huomioon teknologian mukanaan tuomia mahdollisuuksia nopeampiin muutoksiin. Samalla käsitykseen liittyy passivoiva näkökulma, jonka mukaan voimme vain odottaa kehityksen tapahtumista, vaikuttamatta sen kulkuun mitenkään. Usein myös keskitytään asioihin puuttumisesta mahdollisesti aiheutuviin ongelmiin, unohtaen ottaa huomioon ne ongelmat, jotka ovat olemassa asioihin puuttumattomuuden vuoksi. Staattiseen tilaan liittyvät vaivat (globaalit progeriat ja narkolepsiat) pysyvät näkymättöminä jättiläisinä, koska ne ovat polkeneet meitä maahan historian alkuhämäristä asti.

Odottelua ja ongelmien sivuuttamista parempi vaihtoehto on edistää kehitystä tietoisesti ja suunnitelmallisesti. Elämää parantavat tekniikat täytyy pyrkiä kehittämään mahdollisimman pian; mieluummin 20 vuoden päästä kuin vasta 200 vuoden päästä. Teknologioiden turvallista kehitystä voi pyrkiä edistämään omalla toiminnallaan passiivisuuden sijaan: aktivoimalla muita ihmisiä mukaan, levittämällä tietoa ja tietysti suoralla tutkimus- ja kehitystyöllä. Teknologioiden väärinkäytön vaaroista kertoessa täytyy muistaa kertoa myös niiden hyvistä puolista. Parantavaa teknologiaa ei ole syytä kieltää tai estää kehittymästä, jos sitä voidaan käyttää kaikkien elävien olentojen hyväksi. Parempi tulevaisuus on mahdollinen, jos ihmiset karistavat kuvitelmat vääjäämättömistä dystopioista tai tuhansien vuosien päässä odottavista saavuttamattomista utopioista pois harteiltaan, tarttuen oikeasti toimeen tänä päivänä.

Ainoat toimivat vaihtoehdot

Ennen uusien teknologioiden valmiiksi saattamista transhumanismissa onkin kyse periaatteellisella tasolla tapahtuvasta näkökulman muutoksesta. Vaikka kaikesta edistyksestä huolimatta pitäisi rajoittamatonta elinikää ja ihmisen kykyjen kehittämistä saavuttamattomina unelmina, ideoiden periaatteellinen ihmisoikeudellinen ydin on silti otettava huomioon. Vaikka mikään teknologia ei pystyisi tekemään ihmisestä biologisesti kuolematonta, pakollinen kuolema on silti väärin. Vaikka olisimme ikuisesti Homo Sapiensin tasolle juuttuneita vailla toivoa parannuksista ja kehityksestä, ihmiskehon sairaudet ja rakenteelliset viat pysyvät silti vikoina. Vaikka emme ikinä pääsisi poistumaan tältä planeetalta ja laajentamaan sivilisaatiotamme ulkoavaruuteen, juuttuminen yhdelle ainoalle planeetalle on silti huono suunnitelma.

Transhumanisti näkee itsessään ja ympäristössään valtavan määrän ongelmia, joita ihmiset eivät yleensä tiedosta. Tämän lisäksi hän näkee ympärillään paljon toimimattomia ratkaisuja, uskontoja ja huijauksia, joilla ihmiset yrittävät lakaista ongelmat maton alle ja uskotella itselleen, ettei niitä ole olemassa. Suuremmasta ongelmamäärästä ja näennäisesti vähäisemmistä ratkaisuvaihtoehdoista huolimatta transhumanisti ei lamaannu, sillä kaiken toivottomuuden keskeltä hän on löytänyt kaksi toimivaa työkalua: tieteen ja teknologian.