© Journal of Medical Ethics, 2005, Vol. 31, No. 5, pp 273-277

Suom. Marko Naumanen

Kauan, kauan sitten planeettaa tyrannisoi valtava lohikäärme. Lohikäärme oli suurempi kuin suurin katedraali ja sen nahka oli paksujen, mustien suomujen peitossa. Sen suuret, punaiset silmät kiiluivat uhkaavina ja sen kauheasta kidasta virtasi lakkaamatta pahalta haisevaa, kellanvihreää limaa. Sen ihmiskunnalle esittämä vaatimus oli vertahyytävä: tyydyttääkseen loputonta nälkäänsä se vaati, että joka ilta ennen auringonlaskua kymmenen tuhatta miestä ja naista täytyi toimittaa sen kodikseen valitseman vuoren juurelle. Joskus lohikäärme ahmi nämä onnettomat ihmiset heti; joskus se vangitsi heidät vuoreensa, missä he kuihtuivat kuihtumistaan kuukausien tai jopa vuosien ajan, kunnes tulivat lopulta syödyiksi.

Lohikäärmeen aiheuttaman kurjuuden määrä oli mittaamaton. Jokaista kymmentätuhatta syötyä ihmistä kohden oli äitejä, isiä, vaimoja, aviomiehiä, lapsia ja ystäviä, jotka jäivät suremaan pois menneitä rakkaitaan.

Jotkut ihmiset yrittivät taistella lohikäärmettä vastaan, mutta oli vaikea sanoa, oliko se rohkeutta vai typeryyttä. Papit ja velhot kirosivat ja manasivat sitä turhaan. Soturit hyökkäsivät rohkeutta uhkuen sitä vastaan varustautuneina voimakkaimmilla aseilla joita sepät osasivat takoa, mutta kaatuivat avuttomina sen tuliseen henkäykseen ennen kuin ehtivät edes tarpeeksi lähelle iskeäkseen. Kemistit keittivät myrkyllisiä juomia ja narrasivat lohikäärmeen nielemään niitä, mutta lohikäärmeen nälkä näytti vain yltyvän myrkyistä. Lohikäärmeen kynnet, leuat ja tulisuihkut olivat niin tehokkaita, sen musta nahka niin lävistämätön, sen koko olemus niin vankka, että se näytti olevan täysin voittamaton.

Nähdessään, että lohikäärmeen voittaminen oli mahdotonta, ihmisillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin totella sen käskyjä ja maksaa sen kammottava vero. Uhrattaviksi valittiin valtakunnan vanhimmat ihmiset. Vaikka vanhukset olivat yhtä elinvoimaisia ja terveitä kuin nuoret, ja usein myös viisaampia, ajateltiin heidän jo nauttineen elämästä edes muutamia vuosikymmeniä. Rikkaat saattoivat vältellä lähtöään jonkin aikaa lahjomalla painostusryhmiä, jotka tulivat noutamaan heitä, mutta valtakunnan perustuslain mukaan jokaisen, jopa kuninkaan, oli lähdettävä vuorollaan.

Hengenmiehet yrittivät lohduttaa lohikäärmeen kitaa pelkääviä ihmisiä (siis melkein kaikkia, vaikka monet eivät sitä julkisesti myöntäneetkään) lupauksilla kuolemanjälkeisestä elämästä, joka olisi vapaa lohikäärmeen vallasta. Toiset puhujat väittivät, että lohikäärmeellä on paikkansa luonnon järjestyksessä ja moraalinen oikeus tulla syötetyksi. He jopa sanoivat, että osa ihmisenä olemisen tarkoitusta on joutua lohikäärmeen vatsaan. Toiset taas sanoivat, että lohikäärme on hyväksi ihmiskunnalle, koska se pitää ihmisten lukumäärän aisoissa. Ei ole tiedossa, kuinka paljon nämä väitteet lopulta lohduttivat murheellisia. Useimmat ihmiset yrittivät vain olla ajattelematta sitä synkkää loppua, joka heitä odotti.

Epätoivoinen tilanne jatkui useiden vuosisatojen ajan. Kukaan ei enää pitänyt lukua kuolleiden määrästä, eikä myöskään omaisten vuodattamien kyynelten määrästä. Lohikäärmeeseen oli sopeuduttu ja siitä oli tullut yksi elämän tosiasioista. Vastarinnan hyödyttömyys oli käynyt itsestäänselväksi ja lohikäärmeen tuhoamisyritykset olivat vaihtuneet sen lepyttelyksi. Vaikka lohikäärme edelleen silloin tällöin hyökkäsi kaupunkeihin, oli huomattu, että ajoittainen ihmisten lähettäminen vuorelle sai sen pysymään paikoillaan.

Kun kävi selväksi, että jokaisen kohtalona oli joutua lohikäärmeen ateriaksi, ihmiset alkoivat hankkia lapsia aikaisemmin ja useammin. Ei ollut lainkaan epätavallista tytölle tulla raskaaksi ennen kuudettatoista syntymäpäiväänsä. Pariskunnat tekivät usein tusinan verran lapsia. Näin ihmisten määrää estettiin kutistumasta ja lohikäärme pysyi jatkuvasti kylläisenä.

Vuosisatojen aikana hyvin syötetty lohikäärme kuitenkin kasvoi kasvamistaan. Siitä oli tullut lähes yhtä suuri kuin vuoresta, jolla se eleli. Ja sen ruokahalu oli myös kasvanut samalla mitalla. Kymmenentuhatta ihmistä ei enää riittänyt täyttämään sen valtavaa mahaa. Nyt se vaati jo kahdeksaakymmentä tuhatta ihmistä toimitettavaksi vuorelle, joka ilta ennen auringonlaskua.

Kuninkaan mieltä ei huolettanut niinkään kuolleiden määrä. Hän oli huolissaan järjestelyistä, joita tarvittiin keräämään ja kuljettamaan tarvittava määrä ihmisiä vuorelle joka ilta. Se ei ollut mikään helppo tehtävä.

Nopeuttaakseen kuljetuksia kuningas rakennutti rautatien: kiiltävän teräspolun, joka johti lohikäärmeen pesälle. Kahdenkymmenen minuutin välein juna pysähtyi vuoren juurella olevaan terminaaliin täynnä ihmisiä ja palasi takaisin kaupunkiin tyhjänä. Kuunkirkkaina öinä junien matkustajat olisivat voineet nähdä (jos junassa olisi ollut ikkunoita, joista työntää päänsä ulos) edessään kaksi suunnatonta silhuettia, vuoren ja lohikäärmeen, ja parin punaisena kiiluvia silmiä, kuin kaksi jättimäistä majakkaa, johtamassa heitä hävitykseen.

Kuningas palkkasi suuria määriä palvelijoita hoitamaan käytännön asioita. Oli rekisteröijiä, jotka pitivät kirjaa siitä, kenen vuoro oli lähteä. Oli ihmistenkerääjiä, jotka kulkivat erikoiskärryillä noutamassa ihmisiä; kärryt kulkivat usein painajaismaisella vauhdilla kuljettaen lastiaan juna-asemalle tai joskus suoraan vuorelle. Oli sihteereitä, jotka hoitivat eläkkeiden maksua perheille, jotka eivät pystyneet enää ylläpitämään itseään. Oli lohduttajia, jotka matkasivat tuomittujen kanssa vuorelle, yrittäen helpottaa heidän tuskaansa väkijuomilla ja lääkkeillä.

Oli myös lohikäärmetutkijoita, dragonologeja, jotka kehittivät keinoja muuttaa kuljetusjärjestelyjä tehokkaammiksi. Jotkut dragonologit tutkivat myös lohikäärmeen fysiologiaa ja käytöstä, keräten näytteitä: lohikäärmeen pudottamia suomuja, sen suusta valunutta limaa, pudonneita hampaita sekä sen jätöksiä, jotka olivat täynnä ihmisluiden sirpaleita. Kaikki näytteet luetteloitiin ja arkistoitiin perusteellisesti. Mitä enemmän lohikäärmettä tutkittiin, sitä varmemmaksi kävi yleinen käsitys sen voittamattomuudesta. Sen mustat suomut olivat vahvempia kuin mikään ihmisen tuntema aine, eikä näyttänyt olevan mitään keinoa naarmuttaa sen panssaria.

Rahoittaakseen keräys- ja kuljetustoimintaa kuningas määräsi kansalle raskaan verotaakan. Lohikäärmeeseen liittyvät kulut, jotka nielivät jo seitsemäsosan valtakunnan taloudesta, kasvoivat nopeammin kuin lohikäärme itse.

Mutta ihmiskunta on erikoinen laji. Silloin tällöin joku keksii hyvän idean. Muut kopioivat ideaa, tehden siihen omia parannuksiaan. Ajan kuluessa kehitetään monia ihmeellisiä työkaluja ja menetelmiä. Jotkut näistä laitteista – laskimet, lämpömittarit, mikroskoopit, ja lasipullot, joita kemistit käyttävät nesteiden keittämiseen ja suodattamiseen – tekevät uusien ideoiden luomisen ja kokeilemisen helpommaksi, sekä nopeuttavat ideanluontiprosessia.

Pikkuhiljaa keksimisen suuri pyörä, joka oli pyörinyt lähes huomaamattoman hitaasti vanhoina aikoina, alkoi kerätä vauhtia.

Tietäjät ennustivat, että tulisi aika jolloin ihminen voisi lentää teknologian avulla, ja tehdä monia muita hämmästyviä asioita. Yksi tietäjistä, jota pidettiin suuressa arvossa kaltaistensa joukossa, mutta jonka oudot tavat tekivät hänestä yhteisön ulkopuolisen erakon, meni jopa niin pitkälle, että ennusti teknologian kehittyvän lopulta siihen pisteeseen, että sen avulla voitaisiin eliminoida lohikäärmetyranni.

Kuninkaan oppineet vähättelivät näitä ideoita. Heidän mielestään ihmiset olivat liian raskaita lentämään, ja kaiken lisäksi ihmisiltä puuttuivat höyhenet. Mitä tuli ideaan lohikäärmeen tappamisesta, historiankirjat olivat täynnä selostuksia epäonnistuneista yrityksistä. ”Tiedämme kaikki, että tällä miehellä oli joitakin vastuuttomia ideoita,” kirjoitti eräs kirjanoppinut muistokirjoitukseensa erakkotietäjästä, joka oli myös aikanaan viety lohikäärmeen syötäväksi, ”mutta hänen kirjoituksensa olivat viihdyttäviä, ja ehkä meidän pitäisi olla kiitollisia lohikäärmeelle siitä, että se on mahdollistanut tämän mielenkiintoisen lohikäärmeentappokirjallisuuden lajityypin, joka paljastaa niin paljon kulttuurillisesta angstistamme!”

Samaan aikaan keksimisen pyörä jatkoi pyörimistään. Muutamia vuosikymmeniä myöhemmin ihmiset lensivät, ja saavuttivat monia muita hämmästyttäviä asioita.

Kourallinen dragonologeja alkoi puhumaan uudesta hyökkäyksestä lohikäärmetyrannia vastaan. Lohikäärmeen surmaaminen ei tulisi olemaan helppoa, mutta jos jokin lohikäärmeen panssaria vahvempi materiaali keksittäisiin, ja jos tästä materiaalista voitaisiin valmistaa jonkinlainen ammus, se saattaisi toimia. Aluksi näiden dragonologien ehdotus hylättiin sillä perusteella, ettei ollut olemassa mitään lohikäärmeen panssaria vahvempaa materiaalia. Mutta monien vuosien työn jälkeen eräs dragonologeista onnistui osoittamaan, että lohikäärmeen suomut voitaisiin lävistää tietyllä komposiittimateriaalilla. Monet skeptiset dragonologit liittyivät puoltajien joukkoon. Insinöörit laskivat, että materiaalista olisi mahdollista valmistaa suuri ammus ja laukaista se niin suurella voimalla voimalla, että se lävistäisi lohikäärmeen panssarin. Tarvittavan komposiittimäärän valmistaminen tulisi kuitenkin olemaan kallista.

Joukko arvostettuja dragonologeja ja insinöörejä lähetti kuninkaalle rahoituspyynnön lohikäärmeentappajan valmistamiseksi. Pyynnön lähettämisen aikaan kuningas oli kuitenkin uppoutunut sotaan tiikeriä vastaan. Tiikeri oli tappanut maanviljelijän ja kadonnut viidakkoon. Maaseudulla pelättiin tiikerin paluuta ja uutta iskua. Kuningas käski sotilaidensa piirittää viidakon ja raivata tiensä sen lävitse. Kampanjansa päätteeksi kuningas ilmoitti, että kaikki 163 tiikeriä viidakosta oli tapettu, joukossa oletettavasti myös maanviljelijän murhannut tiikeri. Sodan melskeessä dragonologien ja insinöörien rahoituspyyntö oli hävinnyt ja unohtunut jonnekin.

Lähetettiin toinen pyyntö. Tällä kertaa he saivat kuninkaan sihteeriltä vastauksen, jossa majesteetin kerrottiin ottavan asian harkintaansa, kunhan hän olisi ensin tarkastanut vuosittaisen lohikäärmeenhallinnointibudjetin. Tämän vuoden budjetti oli suurin tähän mennessä ja siihen kuului uuden rautatien rakentaminen vuorelle. Toinen rata katsottiin tarpeelliseksi, koska yksi rata ei riittänyt kasvavalle liikenteelle. Lohikäärmeen vaatimien uhrien määrä oli noussut jo sataantuhanteen, toimitettuna joka ilta vuoren juurelle ennen auringonlaskua. Kun budjetti oli lopulta hyväksytty, valtakunnan kaukaisesta kolkasta tuli raportti kylästä, jota kalkkarokäärmeet vaivasivat. Kuninkaan täytyi järjestää armeijansa liikekannalle ja ratsastaa kohtaamaan tämä uusi uhka. Dragonologien pyyntö arkistoitiin pölyiseen kabinettiin linnan kellariin.

Dragonologit kokoontuivat päättämään mitä he voisivat tehdä. Väittely oli kiivasta ja jatkui myöhään yöhön. Oli jo melkein aamu, kun he päättivät viedä asiansa kansalle. Seuraavien viikkojen ajan he matkasivat ympäri maata puhumassa ja luennoimassa ihmisille. He selittivät ehdotustaan kaikille, jotka vaivautuivat kuuntelemaan. Aluksi ihmiset olivat epäileväisiä; heille oli opetettu koulussa, että lohikäärme oli voittamaton ja sen vaatimat uhraukset tuli hyväksyä elämän tosiasioiksi. Mutta kun he kuulivat uudesta komposiittimateriaalista ja ammussuunnitelmista, kiinnostus heräsi. Ihmiset kerääntyivät dragonologien luennoille sankoin joukoin. Aktivistit alkoivat järjestää julkisia tempauksia ehdotuksen tukemiseksi.

Kun kuningas luki näistä kokoontumisista sanomalehdestä, hän kutsui neuvonantajiaan ja kysyi mitä he ajattelivat asiasta. Neuvonantajat kertoivat kuninkaalle rahoituspyynnöistä, mutta sanoivat dragonologien olevan riitapukareita, jotka aiheuttivat julkista häiriötä. Järjestyksen kannalta olisi parempi, he sanoivat, jos ihmiset hyväksyisivät lohikäärmetyrannin vaatimuksen väistämättömyyden. Lohikäärmeenhallinnointi oli suuri työnantaja, ja paljon työpaikkoja menetettäisiin, jos lohikäärme surmattaisiin. Ei ollut siis tiedossa mitään sosiaalista hyvää lohikäärmeen surmaamisesta. Ja joka tapauksessa, kuninkaan rahakirstut olivat lähes tyhjillään kahden sodan ja uutta rautatietä varten varattujen rahojen vuoksi. Kuningas, joka nautti suurta suosiota kansan keskuudessa tuhottuaan kalkkarokäärmeet, kuunteli neuvonantajiaan, mutta oli silti huolissaan suosionmenetyksestä, mikäli hän jättäisi dragonologien pyynnön vaille huomiota. Niinpä hän päätti järjestää avoimen kuulustelun. Johtavat dragonologit, valtakunnan ministerit ja kaikki kiinnostuneet suuren yleisön edustajat kutsuttiin.

Kuulustelu järjestettiin vuoden pimeimpänä päivänä, juuri ennen joululomia, kuninkaanlinnan suurimmassa salissa. Sali oli viimeistä penkkiä myöten täynnä ja loput ihmiset tungeksivat käytävillä. Tunnelma oli sähköistynyt tavalla, jota nähtiin yleensä vain sota-aikojen istunnoissa.

Kuninkaan toivotettua kaikki osapuolet tervetulleiksi hän luovutti puheenvuoron johtavalle tieteilijälle, vakavailmeiselle naiselle, dragonologien pyynnön takana. Hän selitti selkeällä äänellä, kuinka ehdotettu laite toimisi ja kuinka tarvittava määrä komposiittimateriaalia voitaisiin valmistaa. Pyynnössä mainitulla rahamäärällä laitteen valmistamiseen kuluisi viidestätoista kahteenkymmeneen vuotta. Suuremmalla rahoituksella laite voitaisiin valmistaa jopa kahdessatoista vuodessa. Ei ollut kuitenkaan absoluuttisen varmaa, että laite tulisi toimimaan. Yleisö seurasi naisen esitystä tiiviisti.

Seuraavaksi puhui kuninkaan moraalinen pääneuvonantaja; mies, jonka jyrisevä ääni täytti koko salin:

”Myöntäkäämme, että tämä nainen on oikeassa tieteestä ja että projekti on tekniikan kannalta mahdollinen, vaikkakin arvelen, ettei sitä ole oikeasti todistettu. Hän haluaa päästä eroon lohikäärmeestä. Oletettavasti hän ajattelee, että hänellä on oikeus olla tulematta syödyksi lohikäärmeen toimesta. Kuinka jääräpäistä ja julkeaa! Ihmiselämän lopullisuus on siunaukseksi yksilölle, tietää hän sitä itse tahi ei. Lohikäärmeestä eroon pääseminen, joka saattaa näyttää niin mukavalta ja kätevältä, murentaa ihmisen arvokkuutta. Syventyminen lohikäärmeen tappamiseen estää meitä ymmärtämästä täydellisemmin niitä luonnollisia pyrkimyksiä, joita kohti elämämme osoittaa; elämään hyvin pelkän elossa pysymisen sijaan. On häpeällistä – kyllä! - häpeällistä ihmiselle haluta jatkaa keskinkertaista elämäänsä niin pitkään kuin mahdollista ja olla miettimättä korkeampia kysymyksiä, kuten mihin lyhyen elämänsä käyttää. Minä sanon teille, että lohikäärmeen luonto on syödä ihmisiä, ja meidän lajimme tehtävä on todellisesti ja ylevästi täytetty vain kun tulemme syödyksi sen toimesta...”

Yleisö kuunteli kunnioittavasti tätä korulauseiden saarnaa. Lauseet olivat niin taitavia, että oli vaikea vastustaa tunnetta, että niiden takana piili jotain tavoittamatonta viisautta. Varmasti sanoilla, jotka tulivat noin korkean kuninkaan virkamiehen suusta, täytyi olla suunnatonta painoarvoa.

Seuraavana puhujana jonossa oli tietäjä, joka oli laajalti tunnettu ystävällisyydestään, hyväntahtoisuudestaan ja omistautumisestaan. Kun hän astui puhujankorokkeelle, huusi pieni poika yleisön joukosta: ”Lohikäärme on paha!”

Pojan vanhemmat muuttuivat tulipunaisiksi ja alkoivat hyssytellä ja moittia lasta. Mutta tietäjä sanoi: ”Antaa pojan puhua. Hän on luultavasti paljon viisampi kuin minunlaiseni vanha hölmö.”

Aluksi poika oli liian peloissaan ja hämmentynyt liikkuakseen, mutta kun hän näki tietäjän aidosti ystävällisen hymyn ja ojennetun käden, hän tarttui siihen ja seurasi tietäjää korokkeelle. ”Tässä meillä on rohkea pieni mies,” tietäjä sanoi. ”Pelkäätkö lohikäärmettä?”

”Haluan mummin takaisin,” poika sanoi.

”Veikö lohikäärme mummisi pois?”

”Kyllä,” poika sanoi kyynelehtien. ”Mummi lupasi opettaa minut leipomaan piparkakkuja jouluksi. Hän sanoi, että rakentaisimme piparkakkutalon ja pieniä piparkakkumiehiä, jotka asuisivat siinä. Sitten ne ihmiset valkoisissa vaatteissa tulivat ja veivät mummin pois lohikäärmeen luo... lohikäärme on paha ja syö ihmisiä... haluan mummini takaisin!”

Tässä vaiheessa poika itki jo niin vuolaasti, että tietäjän täytyi palauttaa hänet takaisin vanhemmilleen.

Sinä iltana oli muitakin puhujia, mutta pienen lapsen yksinkertainen todistus oli puhkaissut sen retorisen pallon, jota kuninkaan neuvonantajat olivat yrittäneet puhaltaa. Ihmiset olivat siirtyneet lohikäärmeenvastustajien puolelle, ja illan lopussa jopa kuningas tunnusti heidän asiansa järkevyyden ja humaanisuuden. Loppupuheenvuorossaan hän sanoi yksinkertaisesti: ”Tehdään se!”

Kun uutiset levisivät, ihmiset juhlivat kaduilla. Lohikäärmeenvastustajien puolesta kampanjoineet nostivat maljan ihmiskunnan tulevaisuudelle.

Seuraavana aamuna miljardi ihmistä heräsi ja ymmärsi, että heidän vuoronsa mennä lohikäärmeen kitaan tulisi ennen kuin ammus valmistuisi. Käännepiste oli saavutettu. Aikaisemmin lohikäärmeenvastustajien tukijoukot olivat koostuneet pienestä visionäärien joukosta, mutta nyt hanke oli ykkössijalla kaikkien ihmisten mielissä. Abstrakti ”yleisen mielipiteen” käsite sai lähes konkreettisen muodon. Ammusprojektiin kerättiin rahaa valtavilla kokoontumisilla ja kuningasta kannustettiin nostamaan valtiontukea. Kuningas vastasi näihin huutoihin. Uudenvuodenpuheessaan hän ilmoitti, että hän hyväksyisi ylimääräisen määrärahan siirtääkseen projektin korkealle rahoitustasolle. Lisäksi hän ilmoitti myyvänsä kesälinnansa ja joitakin maa-alueitaan tehdäkseen henkilökohtaisen lahjoituksen. ”Uskon, että valtakuntamme täytyy sitoutua päämäärän saavuttamiseen ennen tämän vuosikymmenen loppua, ja vapauttaa maailma lohikäärmetyrannin muinaisesta piinasta.”

Niin alkoi teknologinen kilpailu aikaa vastaan. Lohikäärmeen surmaamiseksi tarkoitetun ammuksen konsepti oli yksinkertainen, mutta sen rakentaminen todellisuudessa vaati ratkaisuja tuhansiin pienempiin teknisiin ongelmiin, joista jokainen vaati tusinoittain aikaa vieviä askeleita ja harha-askeleita. Testiammuksia laukaistiin, mutta ne putosivat harmittomina maahan tai lensivät väärään suuntaan. Yhdessä traagisessa onnettomuudessa harhaileva ammus putosi sairaalaan ja tappoi satoja potilaita ja hoitajia. Päämäärään pyrittiin kuitenkin sellaisella vakavuudella, että testit jatkuivat samalla, kun ruumiita vielä kaivettiin esiin raunioista.

Lähes rajoittamattomasta rahoituksesta ja kellon ympäri työskentelevistä teknikoista huolimatta kuninkaan asettamaa määräaikaa ei saavutettu. Vuosikymmen päättyi ja lohikäärme oli edelleen hengissä. Mutta yritys oli loppusuoralla; prototyyppi oli laukaistu onnistuneesti. Kalliista komposiitista rakennettavan ytimen tuotanto oli aikataulussa ja se valmistuisi suunnitellusti samaan aikaan täysin testatun ammuksen kanssa. Laukaisupäivä oli asetettu seuraavan vuoden uudenvuodenpäivälle, tasan kaksitoista vuotta projektin aloittamisesta. Parhaiten myyvä lahja sinä vuonna oli joulukalenteri, joka laski päiviä laukaisuun.

Kuningas oli käynyt läpi henkilökohtaisen muodonmuutoksen entiseen turhamaisuuteensa ja ajattelemattomuuteensa verrattuna. Hän vietti laboratorioissa ja tehtailla niin paljon aikaa kuin kykeni, rohkaisten työntekijöitä ja ylistäen heidän uurastustaan. Joskus hän vietti jopa yön meluisessa tehdashallissa, makuupussissa nukkuen. Hän yritti myös opiskella ja ymmärtää projektin teknisiä yksityiskohtia, mutta pysyi silti lähinnä moraalisen tuen antajana, eikä sotkeentunut itse suunnitteluun ja rakennukseen.

Seitsemän päivää ennen uutta vuotta saapui linnaan nainen, joka oli puhunut projektin puolesta kaksitoista vuotta aiemmin ja toimi nyt sen pääjohtajana. Hän pyysi audienssia kuninkaan kanssa. Kun kuningas sai hänen viestinsä, hän pyysi anteeksi ulkomaiden edustajilta, joita joutui viihdyttämään vuosittaisella joulupäivällisellä, ja kiirehti yksityishuoneeseen tapaamaan tiedenaista. Kuten aina, nainen näytti kalpealta ja väsyneeltä pitkien työpäivien vuoksi. Tänä iltapäivänä kuningas saattoi kuitenkin nähdä pienen pilkahduksen helpotusta ja tyytyväisyyttä hänen silmissään.

Hän kertoi, että ammus oli valmiina laukaistavaksi. Ydin oli ladattu ja kaikki oli varmistettu kolmeen kertaan. Tarvittiin vain laukaisukäsky kuninkaalta. Kuningas vajosi nojatuoliin ja sulki silmänsä. Hän ajatteli ankarasti. Laukaisemalla ammuksen tänä iltana, viikkoa aikaisemmin, seitsemänsataa tuhatta ihmistä pelastuisi. Mutta jos jotain menisi pieleen, jos se lentäisi ohi ja osuisikin vuoreen, se olisi katastrofi. Uusi ydin täytyisi rakentaa alusta asti ja siihen kuluisi aikaa neljä vuotta. Hän istui hiljaa lähes tunnin. Juuri kun tiedenainen oli varma, että kuningas oli vajonnut uneen, monarkki avasi silmänsä ja sanoi vakaalla äänellä: ”Ei. Tahdon sinun menevän takaisin laboratorioon. Haluan, että tarkistat ja tuplatarkistat kaiken uudelleen.” Tiedenainen huokaisi, mutta nyökkäsi ja lähti.

Vuoden viimeinen päivä oli kylmä ja pilvinen, mutta tuulta ei ollut, mikä tarkoitti hyviä laukaisuolosuhteita. Aurinko laski. Teknikot hyörivät ympäriinsä tehden viimeisiä säätöjä ja tarkistuksia. Kuningas ja hänen lähimmät neuvonantajansa seurasivat laukaisualustaa kauempana olevalta tasanteelta. Vieläkin kauemmaksi, aidan taakse, oli kerääntynyt suuri joukko yleisöä todistamaan tätä historiallista tapahtumaa. Suuri kello laski aikaa H-hetkeen; viisikymmentä minuuttia jäljellä.

Neuvonantaja taputti kuningasta olkapäälle ja suuntasi hänen huomionsa aitaan. Yleisömeressä kävi kuohunta. Joku katsojista oli hypännyt aidan ylitse ja juoksi nyt kohti kuninkaan tasannetta. Turvallisuudesta huolehtivat vartijat saivat hänet kuitenkin nopeasti kiinni, laittoivat käsirautoihin ja veivät pois. Kuningas käänsi huomionsa takaisin laukaisualustaan ja sen takana kohoavaan mustaan vuoreen. Vuoren edessä näkyi lohikäärmeen valtava, musta profiili. Se aterioi.

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin kuningas yllättyi nähdessään käsirautoihin laitetun miehen ilmaantuvan vähän matkan päähän tasanteesta. Hänen nenästään valui verta ja kaksi vartijaa talutti häntä. Mies näytti olevan kiihtyneessä tilassa. Kun hän näki kuninkaan, hän alkoi huutaa keuhkojensa täydeltä: ”Viimeinen juna! Viimeinen juna! Pysäyttäkää viimeinen juna!”

”Kuka on tämä nuorimies?” kysyi kuningas. ”Hänen kasvonsa näyttävät tutulta, mutta en osaa sijoittaa niitä mihinkään. Mitä hän haluaa? Antakaa hänen tulla ylös.”

Mies oli nuorempi virkailija liikenneministeriössä, ja hänen kiihtymyksensä syy oli se, että hänen isänsä oli viimeisessä vuorelle lähtevässä junassa. Kuningas oli määrännyt junaliikenteen jatkettavaksi, peläten että pienikin muutos aikatauluissa saisi lohikäärmeen hämmentymään ja siirtymään pois aukealta vuoren edestä, missä se nykyään vietti kaiken aikansa. Nuorimies aneli kuningasta peruuttamaan määräyksensä, sillä viimeisen junan oli tarkoitus saapua vuorelle vain viisi minuuttia ennen laukaisua.

”En voi tehdä sitä,” kuningas sanoi, ”En voi ottaa riskiä.”

”Mutta junat kulkevat jatkuvasti viisi minuuttia myöhässä. Lohikäärme ei huomaa! Minä pyydän!”

Nuorimies oli polvillaan kuninkaan edessä, rukoillen häntä pelastamaan isänsä hengen ja kaikkien niiden tuhansien matkustajien hengen, jotka olivat viimeisessä junassa.

Kuningas katsoi miehen kyynelten ja veren tahraamia kasvoja. Mutta hän puri huultaan ja ravisti päätään. Mies jatkoi aneluaan, kun vartijat kantoivat häntä pois tasanteelta: ”Pyydän! Pysäyttäkää viimeinen juna!”

Kuningas seisoi hiljaa ja liikkumattomana, kunnes vaikerointi vaimeni. Hän katsoi laukaisukelloa; viisi minuuttia jäljellä.

Neljä minuuttia. Kolme minuuttia. Kaksi minuuttia.

Viimeinen teknikko jätti laukaisualustan.

30 sekuntia. 20 sekuntia. Kymmenen, yhdeksän, kahdeksan...

Kun tulipallo peitti laukaisualustan ja ammus räjähti matkaan, yleisö kohottautui vaistomaisesti varpailleen. Kaikki silmät kiinnittyivät raketin jälkipolttimien valkoiseen liekkiin. Kuningas ja alamaiset, alhaiset ja ylhäiset, nuoret ja vanhat – sillä hetkellä he kaikki tunsivat olevansa kuin yhtä tietoisuutta, samaa tietoista kokemusta. Tuo valkoinen liekki lentämässä pimeyteen oli koko ihmisyyden olemus, kaikki sen toivot ja pelot, iskemässä suoraan pimeyden sydämeen. Horisontissa näkyvä silhuetti huojui ja kaatui. Tuhannet täydellisen ilon huudot kohosivat yleisöstä, ja hetkeä myöhemmin siihen liittyi hirviön kaatumisesta johtuva kuurouttava jyrinä, aivan kuin maa itse olisi ottanut helpottuneen henkäyksen. Vuosisatojen sorron jälkeen ihmiskunta oli viimein vapaa lohikäärmeen tyranniasta.

Ilonhuudot yhtyivät riemukkaaksi kuoroksi: ”Kauan eläköön kuningas! Kauan eläköön me kaikki!” Kuninkaan neuvonantajat, kuten kaikki tuona yönä, olivat onnellisia kuin lapset; he syleilivät toisiaan ja onnittelivat kuningasta: ”Me teimme sen! Me teimme sen!”

Mutta kuningas sanoi murtuneella äänellä: ”Kyllä, me teimme sen. Tapoimme lohikäärmeen tänä yönä. Mutta miksi, oi miksi aloitimme niin myöhään? Olisimme voineet tehdä tämän viisi, kenties kymmenen vuotta sitten! Miljoonat ihmiset voisivat vielä elää.”

Kuningas astui alas tasanteelta ja käveli käsiraudoissa olevan miehen luo. Hän putosi polvilleen miehen eteen. ”Anna anteeksi! Anna minulle anteeksi!”

Sade lankesi suurina, raskaina pisaroina, muuttaen maan mudaksi, sotkien kuninkaan purppuraviitan ja puhdistaen veren nuoren miehen kasvoista. ”Olen niin pahoillani isästäsi,” kuningas sanoi.

”Ei se ole sinun syytäsi,” mies vastasi. ”Muistatko, kaksitoista vuotta sitten linnassasi, sen pienen pojan, joka halusi sinun tuovan mumminsa takaisin? Se olin minä. En ymmärtänyt silloin, ettet voi toteuttaa toivettani. Tänään halusin sinun pelastavan isäni, mutta oli mahdotonta tehdä sitä vaarantamatta laukaisua. Olet kuitenkin pelastanut minun henkeni, ja äitini ja siskoni hengen. Kuinka voimme ikinä kiittää sinua siitä tarpeeksi?”

”Kuuntele heitä,” sanoi kuningas viitaten ihmisjoukon suuntaan. ”He hurraavat minulle siitä mitä tapahtui tänä iltana. Mutta sinä olet todellinen sankari. Sinä korotit äänesi. Sinä sait meidät nousemaan pahuutta vastaan.” Kuningas kutsui vartijan vapauttamaan miehen käsiraudoista. ”Mene nyt äitisi ja siskosi luo. Sinä ja perheesi olette aina tervetulleita hoviin, ja kaikki toiveenne - jos ne ovat vallassani toteuttaa - toteutetaan.”

Nuorimies lähti, ja kuninkaallinen seurue kerääntyi edelleen mudassa polvillaan olevan monarkin ympärille. Kaatosateen pilaamissa juhlavaatteissa nuo puuteroidut kasvot ilmaisivat valtavaa iloa ja helpotusta. Niin paljon oli muuttunut yhden tunnin aikana: tulevaisuus oli jälleen avoin, alkukantainen pelko oli voitettu, ja monet tähän asti muuttumattomina pidetyt oletukset olivat muuttuneet. Epävarmoina siitä, mitä heiltä vaadittiin tässä uudessa tilanteessa, he seisoivat siinä kuin tunnustellen pitikö maa edelleen jalkojen alla, vaihtaen katseita, odottaen jonkinlaista merkkiä.

Lopulta kuningas nousi, pyyhkien käsiään housuihinsa.

”Majesteetti, mitä me nyt teemme?” kysyi vanhin hovimies.

”Rakkaat ystävät,” kuningas sanoi. ”olemme kulkeneet pitkän matkan... mutta silti matkamme on vasta alussa. Lajimme on nuori tällä planeetalla. Tänään olemme jälleen lapsia. Tulevaisuus leviää avoimena edessämme. Menkäämme tähän tulevaisuuteen ja yrittäkäämme toimia paremmin kuin toimimme menneisyydessä. Meillä on nyt aikaa – aikaa tehdä asiat oikein, aikaa kasvaa aikuiseksi, aikaa oppia virheistämme, aikaa paremman maailman rakentamiselle ja aikaa asettua asumaan tuohon parempaan maailmaan. Soikoot kaikki valtakunnan kellot tänä päivänä keskiyöhön asti, muistoksi kuolleille esi-isillemme, ja juhlikaamme keskiyön jälkeen kunnes aurinko jälleen nousee. Ja tulevina päivinä... uskoakseni meidän täytyy järjestellä asioita hieman uudelleen.”

Tarinan opetus

Ikääntymisestä kertovat tarinat ovat perinteisesti keskittyneet tarpeeseen kohdata kuolema ylväästi ja sopeutua siihen. Elinvoimien vähenemiseen ja kuoleman lähestymiseen suositellut ratkaisut ovat keskittyneet alistumiseen sekä tasapainon saavuttamiseen käytännön asioissa ja henkilökohtaisissa suhteissa. Kun mitään ei ole ollut tehtävissä ikääntymisen estämiseksi, tällainen asenne on tuntunut järkevältä. Sen sijaan, että ihminen kuluttaisi aikaa väistämättömän valitteluun, hän voisi keskittyä saavuttamaan mielenrauhan.

Tänä päivänä tilanne on kuitenkin toinen. Vaikka meiltä edelleen puuttuvat tehokkaat keinot ikääntymisen hidastamiseen [1], voimme tunnistaa tutkimussuuntia, jotka mahdollisesti johtavat tällaisten keinojen keksimiseen tulevaisuudessa. ”Deathistiset” tarinat ja ideologiat, jotka kehottavat passiivisuuteen ja alistumiseen, eivät ole enää harmittomia lohdutuksen lähteitä. Ne ovat vaarallisia esteitä kiireellisesti tarvittavan toiminnan tiellä.

Monet ansioituneet teknologistit ja tiedemiehet kertovat meille, että tulee mahdolliseksi hidastaa ja lopulta pysäyttää sekä kääntää ihmisen ikääntymisprosessi [2]. Aikaskaaloista ja keinoista on silti hyvin vähän yksimielisyyttä, eikä päämäärän periaatteellisestakaan saavuttamisesta ole konsensusta. Liittyen tarinaan (jossa ikääntymistä edustaa tietysti lohikäärme) olemme jotakuinkin siinä välissä, missä yksinäinen tietäjä ennustaa lohikäärmeen kaatumista ja muutamat dragonologit vakuuttavat kollegansa siitä, että tietty komposiittimateriaali on vahvempaa kuin lohikäärmeen suomut.

Tarinan yleinen eettinen argumentti on yksinkertainen: ihmisillä on vahvat ja selkeät syyt päästä lohikäärmeen tyranniasta eroon. Meidän tilanteemme ikääntymisen kanssa on eettisesti vastaavanlainen; meillä on selkeät moraaliset syyt, miksi haluamme hankkiutua eroon ikääntymisestä.

Argumentti ei ole kuitenkaan eliniän pidentämisen puolesta sinällään. Sairauden ja heikkouden täyttämien vuosien lisääminen elämän loppupuolelle olisi melko turhanaikaista. Argumentti puoltaa ihmisen terveyden pidentämistä niin pitkälle kuin mahdollista. Ihmisen terveellinen elinikä pidentyisi hidastamalla ikääntymisprosessia tai pysättämällä se. Yksilöt voisivat pysyä terveinä, elinvoimaisina ja tuottavina siinä iässä, missä olisivat nykyisessä tilanteessa jo kuolleita.

Tämän yleisen opetuksen lisäksi tarinassa on myös tiettyjä erityisopetuksia:

(1) Jatkuva tragedia muuttuu elämän tosiasiaksi, pelkäksi tilastoksi. Ihmisten odotukset sopeutuvat lohikäärmeen olemassaoloon tarinassa niin, että sen olemassaoloa ei enää edes pidetä pahana asiana. Ihmiskehon ikääntyminen on myös ”elämän tosiasia” - huolimatta siitä, että se on pääasiallinen syy järkyttävään määrään tuskaa ja kuolemaa.

(2) Staattinen näkemys teknologiasta. Ihmiset olettavat, ettei lohikäärmettä voida koskaan tappaa, koska kukaan ei ole tappanut sitä aikaisemmin. He eivät muista ottaa huomioon jatkuvasti kehittyvää teknologiaa. Saako samanlainen virhearvio meidät luulemaan, ettei ikääntymistä voida koskaan parantaa?

(3) Hallinto muuttuu omaksi tarkoituksekseen. Seitsemäsosa valtiontaloudesta kuluu lohikäärmeen hallintojärjestelmään (joka on myös sama osa bruttokansantuotteesta, jonka USA kuluttaa terveydenhuoltoon). Vaurioiden rajoittamiseen keskittyminen vie huomion pois itse perimmäisestä syystä eli ikääntymisprosessista. Sen sijaan, että olisi olemassa julkisesti rahoitettu projekti ikääntymisen estämiseksi, kulutamme valtavasti rahaa yksittäisten sairauksien tutkimiseen.

(4) Sosiaalinen hyvä erotetaan ihmisten hyvästä. Kuninkaan neuvonantajat ovat huolissaan lähinnä sosiaalisista ongelmista, joita lohikäärmeenvastustajat voivat aiheuttaa. He sanovat myös, ettei lohikäärmeen tappamisesta seuraa mitään tunnettua sosiaalista hyvää. Loppujen lopuksi sosiaalinen järjestys on kuitenkin olemassa ihmisten hyvinvoinnin edistämiseksi - ja yleisesti ottaen on hyväksi ihmisille, että heidän elämänsä jatkuu.

(5) Suhteellisuudentajun puuttuminen. Tiikeri tappaa maanviljelijän. Kalkkarokäärmeet vaivaavat kylää. Kuningas hankkiutuu eroon tiikerista ja kalkkarokäärmeistä suhteettoman suurieleisesti, ja vaikka hän tekeekin ihmisille palveluksen, asioiden tärkeysjärjestys on täysin pielessä.

(6) Hienot sanat ja tyhjä retoriikka. Kuninkaan moraalinen neuvonantaja saarnaa ihmisen arvokkuudesta ja lajimme luonnosta fraaseilla, jotka on lainattu lähes kirjaimellisesti nykyajan vastaavalta neuvonantajalta [3]. Retoriikka on kuitenkin lähinnä sumuseinämää, joka pikemminkin piilottaa moraalista todellisuutta kuin paljastaa sitä. Pienen pojan yksinkertainen, mutta rehellinen todistus osoittaa puolestaan suoraan kohti perimmäistä faktaa: lohikäärme on paha, se tuhoaa ihmisiä. Tämä on myös yksinkertainen totuus ikääntymisestä.

(7) Kyvyttömyys ymmärtää asian kiireellisyyttä. Vasta hyvin myöhäisessä vaiheessa ihmiset ymmärtävät mitä kaikkea on vaakalaudalla. Vasta kuninkaan katsoessa anelevan miehen verisiä kasvoja tragedian koko paino uppoaa hänen tajuntaansa. Parannuksen etsiminen ikääntymiseen ei ole vain yksi mielenkiintoinen juttu, jota voisimme ryhtyä tutkimaan jonakin päivänä, kun on enemmän aikaa. Se on kiirellinen, moraalinen imperatiivi. Mitä pikemmin aloitamme vakavan tutkimusprojektin, sitä nopeammin saamme tuloksia. Sillä on merkitystä, saammeko hoidon 25 vuoden päästä vai 24 vuoden päästä: Kanadan väestöä suurempi määrä ihmisiä kuolee sinä aikana. Aika tarkoittaa elämää. Menetämme ihmisiä suunnilleen 70 kappaletta minuutissa. Kun kello tikittää näin armottomaan tahtiin, meillä ei ole aikaa turhalle jaarittelulle.

(8) "Ja tulevina päivinä... uskoakseni meidän täytyy järjestellä asioita hieman uudelleen." Kuningas ja hänen alamaisensa tulevat kohtaamaan suuria haasteita, kun he toipuvat juhlimisestaan. Yhteiskunta on sopeutunut lohikäärmeen olemassaoloon niin erottamattomasti, että sen tilalla on nyt valtava tyhjä tila. Heidän täytyy työskennellä luovasti, sekä yksilö- että yhteisötasolla, kehittääkseen olosuhteet, joissa elämä kukoistaa dynaamisena ja mielekkäänä totuttujen rajoistusten puuttuessa. Ihminen on kaikeksi onneksi sopeutuvainen olento. Toinen asia, minkä he saattavat piakkoin kohdata, on valtava väestönkasvu. Ehkä heidän täytyy opetella hankkimaan vähemmän lapsia ja hankkia lapsia vasta myöhemmällä iällä. Ehkä he keksivät uutta teknologiaa, jonka avulla suuretkin ihmismäärät voivat elää keskenään sovussa vähemmän kuluttavasti. Ehkä he rakentavat jonain päivänä avaruusaluksia ja alkavat levittäytyä kosmokseen. Tässä vaiheessa voimmekin jättää nämä satuhahmot kamppailemaan omien haasteidensa kanssa ja keskittyä omassa, todellisessa seikkailussamme etenemiseen [4].

[1] Calorie restriction (a diet low in calories but high in nutrients) extends maximal lifespan and delays the onset of age-related illnesses in all species that have been tested. Preliminary results from an ongoing study on rhesus and squirrel monkeys show similar effects. It seems quite likely that calorie restriction would work for our species too. Few humans, however, would be willing to put themselves through a lifelong hunger-diet. Some researchers are searching for calorie-restriction mimetics – compounds that elicit the desirable effects of lowered caloric intake without us having to go hungry. (See e.g. Lane, M. et al. (1999) “Nutritional modulation of aging in nonhuman primates,” J. Nutr. Health & Aging, 3(2): 69-76.)

[2] A recent straw poll at the 10th Congress of the International Association of Biomedical Gerontology revealed that the majority of the participants thought it either probable or “not improbable” that comprehensive functional rejuvenation of middle-aged mice would be possible within 10-20 years (de Grey, A. (2004), “Report of open discussion on the future of life extension research,” (Annals NY Acad. Sci., 1019, in press)). See also e.g. de Grey, A., B. Ames, et al. (2002) “Time to talk SENS: critiquing the immutability of human aging,” Increasing Healthy Life Span: Conventional Measures and Slowing the Innate Aging Process: Ninth Congress of the International Association of Biomedical Gerontology, ed. D. Harman (Annals NY Acad. Sci. 959: 452-462); and Freitas Jr., R. A., Nanomedicine, Vol. 1 (Landes Bioscience: Georgetown, TX, 1999).

[3] See, e.g. Kass, L. (2003) “Ageless Bodies, Happy Souls: Biotechnology and the Pursuit of Perfection,” The New Atlantis, 1.